PK PźRMoa«, mimetypeapplication/epub+zipPK PźRMßbxlź ź META-INF/container.xml
The Project Gutenberg EBook of Joulun-aatto, by Charles Dickens
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Joulun-aatto
Author: Charles Dickens
Translator: Waldemar Churberg
Release Date: December 25, 2007 [EBook #24026]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULUN-AATTO ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Charles Dickens
Englannin kielestÀ suomentanut ["A Christmas Carol"] Waldemar Churberg
HelsingissÀ, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878.
    I. Marley'n haamu
   II. EnsimÀinen kolmesta hengestÀ
  III. Toinen kolmesta hengestÀ
   IV. Viimeinen henki
    V. Loppu
Marley'n haamu.
Marley oli kuollut, tÀstÀ aloittaaksemme. SiitÀ ei ole minkÀÀnlaista epÀilystÀ. Pappi, notarius, maahanpaniais-toimittaja ja pÀÀ-murehtija olivat allekirjoittaneet hÀnen hautaus-todistuksensa. Scrooge allekirjoitti sen, ja Scrooge'n nimi oli hyvÀ pörssissÀ, mihin hyvÀnsÀ hÀn pisti sen.
Vanha Marley oli kuollut, kuollut kuin ovi-naula. Huomatkaat! minÀ en aio sanoa, ettÀ omasta takaa tiedÀn, mitÀ ovi-naulassa on erittÀin kuollutta. MinÀ olisin itse ehkÀ pikemmin katsonut ruumiin-arkun naulaa kaikkein kuolleimmaksi kappaleeksi myytÀvÀstÀ rauta-tavarasta. Mutta esi-isiemme viisaus ilmestyy tÀssÀ vertauksessa; eikÀ minun halvat kÀteni saa hÀmmentÀÀ sitÀ, muutoin koko maa on hukassa. Sallikaat minun sentÀhden pontevasti kertoa, ettÀ Marley oli kuollut, kuollut kuin ovi-naula.
Tiesikö Scrooge, ettÀ hÀn oli kuollut? Arvattavasti. Kuinkas muutoin? Scrooge ja hÀn olivat kauppakumppanina, tiesi kuinka monta vuotta. Scrooge oli hÀnen ainoa testamentin-suorittajansa, hÀnen ainoa omaisuuden-hoitajansa, hÀnen ainoa pesÀn-selvittÀjÀnsÀ, hÀnen ainoa perillisensÀ, hÀnen ainoa ystÀvÀnsÀ ja hÀnen ainoa murehtijansa. EikÀ Scroogekaan ollut niin kauheasti sortunut tÀstÀ surullisesta tapauksesta; hÀn ajoi oivallisesti asioitaan itse hautajais-pÀivÀnÀ ja vietti sitÀ edullisen kaupan tekemÀllÀ.
MinĂ€ mainitsin Marley'n hautajaisia ja joudun tĂ€llĂ€ tapaa takaisin siihen kohtaan, josta aloitin. Ei ole minkÀÀnlaista epĂ€ilystĂ€, ettĂ€ Marley oli kuollut. TĂ€stĂ€ tulee tarkoin pitÀÀ kiinni, taikka ei lĂ€hde mitÀÀn kummallista siitĂ€ kertomuksesta, jonka mielin jutella. Joll'emme olisi tĂ€ydellisesti vakuutetut siitĂ€, ettĂ€ Hamlet'in isĂ€ kuoli ennen nĂ€ytelmĂ€n alkua, ei hĂ€nen yötinen kĂ€velynsĂ€ omilla valleillansa itĂ€tuulessa oudostuttaisi enemmĂ€n, kuin jos mikĂ€ muu keski-ikĂ€inen gentlemani tahansa Ă€kkiĂ€ pimeĂ€ssĂ€ lĂ€htisi ulos johonkin tuuliseen paikkaan, â esimerkiksi Saint Paul'in kirkkomaalle â varta vasten hĂ€mmĂ€styttÀÀksensĂ€ poikansa heikkoa mieltĂ€.
Scrooge ei koskaan pyhjennyt pois vanhan Marley'n nimeÀ. Tuossa se vuosikausia jÀlestÀpÀin seisoi vara-aitan oven pÀÀllÀ: Scrooge ja Marley. Firma oli tunnettu "Scrooge ja Marley'n" nimellÀ. Semmoiset, jotka ensi kerran tulivat asioille, nimittivÀt Scrooge'a milloin Scrooge'ksi, milloin Marley'ksi, mutta hÀn vastasi molempiin nimiin. Se oli hÀnestÀ yhtÀ kaikki.
Mutta, oi! hÀn oli perin armoton mies, tuo Scrooge! kiskova, kiristÀvÀ, kaappiva, haaliva, ahne, vanha synnin-orja! Kova ja karkea, kuin limsiö, josta ei mikÀÀn rauta koskaan ole iskenyt lÀmmittÀvÀÀ tulta; Salakielinen, itseÀnsÀ hillitsevÀ, ja yksinÀnsÀ, kuin huuhka. HÀnen sisÀllinen kylmyytensÀ kohmetutti hÀnen vanhoja kasvonjuonteitansa, puri hÀnen terÀvÀÀ nenÀÀnsÀ, rypisti hÀnen poskiansa, kangistutti hÀnen astuntaansa; teki hÀnen silmÀnsÀ punaisiksi, hÀnen ohuet huulensa sinisiksi; ja puhui hÀnen vinisevÀssÀ ÀÀnessÀÀn. Hallainen hÀrmÀ peitti hÀnen pÀÀnsÀ, hÀnen kulmakarvansa ja jouhikkaan leukansa. HÀn levitti kylmyyttÀnsÀ joka paikkaan; mÀtÀkuulla hÀn jÀÀdytti konttorinsa eikÀ jouluna millÀÀn lailla sitÀ lauhduttanut.
Ulkonainen kuumuus tai kylmyys vaikutti varsin vÀhÀn Scrooge'en. Ei mikÀÀn kesÀinen helle voinut lÀmmittÀÀ, eikÀ talvinen pakkanen viluttaa hÀntÀ. Ei mikÀÀn puhaltava tuuli ollut tuikeampi, kuin hÀn, ei mikÀÀn lankeava lumi kiihkeÀmpi putoamaan, ei mikÀÀn rankka-sade vaikeampi taivuttaa. Huono sÀÀ ei tietÀnyt, kuinka pÀÀstÀ hÀneen kÀsin. Ankarimman sateen ja tuiskun ja raekuuron ja lumi-rÀnnÀn sopi kehua vaan yhdessÀ kohden voittavansa hÀnet. He olivat usein hyvin "runsaskÀtisiÀ", mutta Scrooge ei ikinÀ.
Ei kukaan koskaan seisauttanut hÀntÀ kadulla sanoaksensa iloisella katsannolla: "rakas Scrooge, kuinka jaksatte? Milloin tulette meitÀ tervehtimÀÀn?" Ei mikÀÀn kerjÀlÀinen rukoillut hÀneltÀ vÀhintÀkÀÀn apua, ei mikÀÀn lapsi kysynyt hÀneltÀ, paljonko kello oli, ei mikÀÀn mies eikÀ vaimo tiedustellut hÀneltÀ kertaakaan koko hÀnen elÀmÀssÀÀn tietÀ sinne taikka sinne. Jopa sokeitten koiratkin nÀyttivÀt tuntevan hÀnet; ja kun nÀkivÀt hÀnen lÀhestyvÀn, taluttivat isÀntÀnsÀ portin-majaan tai pihaan; ja sitten huiskuttivat hÀntÀÀnsÀ, niinkuin sanoaksensa: "parempi on, sokea isÀntÀ! olla silmÀtön, kuin pahasilmÀinen."
Mutta mitÀpÀ Scrooge siitÀ huoli! Juuri tÀtÀ hÀn tahtoikin. Kun sai pujotella eteenpÀin elÀmÀn vÀki-rikkailla teillÀ ja torjua luotansa kaikki inhimillinen hellyys, oli se, niinkuin tuttavat sanoivat, oikea herkku Scrooge'lle.
Kerta â se oli kaikista vuoden hyvistĂ€ pĂ€ivistĂ€ joulun-aatto â istui vanha Scrooge työskennellen konttorissansa. Oli kylmĂ€, valju, Ă€keĂ€ ilma, ja lisĂ€ksi sumuinen; hĂ€nen sopi kuulla, kuinka ihmiset ulkona pihalla puhkuen astuivat edestakaisin, huhtoivat kĂ€siĂ€nsĂ€ ristiin ja tömistivĂ€t jalkojansa kivitykseen, niitĂ€ lĂ€mmittÀÀkseen. Kaupungin kellot olivat vast'ikÀÀn lyöneet kolme, mutta kuitenkin oli jo aivan pimeĂ€ â ei ollut koko pĂ€ivĂ€nĂ€ ollut valoisa â ja kynttilĂ€t hohtivat lĂ€heisten konttorien akkunoista, niinkuin punaiset pilkut kaleassa, ruskeassa ilmassa. Sumu virtaili sisÀÀn jokaisesta raosta ja avaimen reiĂ€stĂ€ ja oli niin paljua ulkona, ettĂ€, vaikka piha oli mitĂ€ kapeimpia, vastapĂ€iset rakennukset vaan haimensivat niinkuin aaveet. Kun nĂ€ki mustanharmaan pilven laskeuvan alas ja peittĂ€vĂ€n kaikki, olisi pian luullut, ettĂ€ luonto asui aivan likellĂ€ ja keitti paraikaa juomaa suurissa mÀÀrin.
Scrooge piti konttorinsa ovea auki, voidaksensa silmÀillÀ konttoristiansa, joka kauhean pienessÀ kopissa, jonkunlaisessa vesi-sÀiliössÀ, kopioitsi kirjeitÀ. Scrooge'lla oli pesÀssÀÀn varsin vÀhÀinen valkea, mutta konttoristin valkea oli niin monta vertaa vÀhempi, ettÀ se nÀytti vaan yhdeltÀ hehkuvalta hiileltÀ. EikÀ hÀnen kÀynyt sitÀ lisÀÀminen, sillÀ Scrooge piti hiili-laatikon omassa huoneessansa; ja heti kuin konttoristi tuli sisÀÀn, lapio kÀdessÀÀn, ennusti isÀntÀ, ettÀ heidÀn oli tarpeellinen erota. Sen vuoksi konttoristi puki pÀÀllensÀ valkoisen kaulahuivinsa ja koetti lÀmmittÀÀ itseÀnsÀ kynttilÀn avulla; jossa yrityksessÀ hÀn ei kuitenkaan onnistunut, kosk'ei hÀn ollut erittÀin hyvÀllÀ luulolla varustettu.
"Iloista joulua, eno! Jumala varjelkoon teitÀ!" huusi iloinen ÀÀni. Se oli Scrooge'n sisarenpojan ÀÀni; hÀn ilmestyi niin ÀkkiÀ, ettÀ tÀmÀ oli ensimÀinen ilmoitus hÀnen tulostaan.
"Pah!" lausui Scrooge, "joutavia!"
HÀn oli niin varistunut nopeasta astunnastaan sumussa ja pakkasessa, tÀmÀ Scrooge'n sisarenpoika, ettÀ hÀn kokonaan hohti; hÀnen kasvonsa olivat punaiset ja kauniit, hÀnen silmÀnsÀ sÀkenöivÀt ja hÀnen henkensÀ nÀkyi.
"Jouluko joutavia, eno!" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. "Ette suinkaan sitÀ tarkoita?"
"Tarkoitan kyllÀ", sanoi Scrooge. "Iloista joulua! MikÀ oikeus sinun on olla iloinen? MikÀ syy sinun on olla iloinen? Olethan sinÀ köyhÀ kyllÀksi?"
"Olkoon niin", vastasi sisarenpoika hilpeÀsti. "MikÀ oikeus teidÀn on olla nurpea? MikÀ syy teidÀn on olla yrmeÀ? Olettehan rikas kyllÀksi."
Scrooge, jolla ei heti ollut mitÀÀn parempaa vastausta valmiina, sanoi taas: "pah!" ja lisÀsi sitten: "joutavia."
"ĂlkÀÀt olko pahoillanne, eno!" lausui sisarenpoika.
"MitÀ muuta minun sopii olla", vastasi eno, "kun elÀn tÀmmöisessÀ narrien maailmassa? Iloista joulua! Hiiteen kaikki iloiset joulut! MitÀ joulun-aika on sinulle muuta, kuin semmoinen aika, jolloin maksat rÀtinkejÀ ilman rahaa; semmoinen aika, jolloin huomaat itsesi vuotta vanhemmaksi, mutta ei tuntiakaan rikkaammaksi; semmoinen aika, jolloin lasket vajauksen kirjoissasi ja niissÀ kaikkialla vuoden umpeen nÀet tyhjÀn lomapaikan edessÀsi? Jos minÀ saisin tehdÀ tahtoni", arveli Scrooge nÀrkÀstyksissÀÀn, "niin jokainen hupsu, joka juoksee ympÀri 'iloista joulua' jÀtkyttÀen, keitettÀisiin oman pudding'insa kanssa ja haudattaisiin, rautatammen puikko sydÀmessÀÀn. Niin tehtÀisiin."
"Eno!" rukoili sisarenpoika.
"Sisarenpoika!" vastasi eno tylysti, "vietÀ sinÀ joulua sinun tavallasi, mutta anna minun viettÀÀ sitÀ omalla tavallani."
"ViettÀÀ sitÀ!" kertoi Scrooge'n sisarenpoika. "Mutta te ette ollenkaan vietÀ sitÀ."
"Salli minun siis olla sitÀ viettÀmÀttÀ", arveli Scrooge. "Olkoon sinulla paljon hyvÀÀ siitÀ! Sinulla on aina ollut paljon hyvÀÀ siitÀ!"
"KyllÀ monta asiaa löytyy, joista minulla on ollut hyvÀÀ, vaikkei juuri erittÀin hyötyÀ", vastasi sisarenpoika. "Joulu muun muassa. Mutta sikseen jÀtettynÀ se kunnioitus, joka kuuluu sen pyhÀÀn nimeen ja alkuperÀÀn, jos mikÀÀn asia, joka kuuluu siihen, sopii sikseen jÀttÀÀ, olen minÀ aina katsonut joulun-aikaa, kun se on tullut, hyvÀksi ajaksi; lempeÀksi, anteeksi-antavaksi, armeliaaksi, hupaiseksi ajaksi; ainoaksi ajaksi, minkÀ minÀ tiedÀn vuoden pitkÀssÀ kalenterissa, jona miehet ja vaimot niinkuin suostumuksesta avaavat suljetut sydÀmensÀ ja ajattelevat alhaisempiansa matkakumppaneiksi hautaa kohden eikÀ aivan toisenlaisiksi ja toisaalle pyrkiviksi olennoiksi. Ja sentÀhden, eno, vaikkei se koskaan ole pannut hituakaan kultaa tai hopeaa plakkariini, uskon minÀ, ettÀ siitÀ on ollut hyvÀÀ minulla ja on vastakin oleva; ja minÀ sanon: Jumala siunatkoon sitÀ!"
Konttoristi vesi-sÀiliössÀ osoitti tapaturmasta mieltymystÀÀn, mutta huomasi kohta, kuinka sopimattomasti hÀn oli menetellyt, kohensi valkeata ja sammutti ijÀksi viimeisenkin heikon kipinÀn.
"Hiiskukaat vielÀ sana", lausui Scrooge, "ja te pÀÀsette virastanne joulua viettÀmÀÀn! Olethan sinÀ aika puhuja", lisÀsi hÀn, kÀÀntyen sisarenpoikaansa. "Kumma, ett'et koe parlamentiin."
"ĂlkÀÀt suuttuko, eno. No! SyökÀÀt huomenna pĂ€ivĂ€llistĂ€ meidĂ€n kanssamme."
Scrooge vastasi, ettĂ€ hĂ€nen teki mieli nĂ€hdĂ€ sisarenpoikaansa â niin, sen hĂ€n todella sanoi. Ei siinĂ€ kyllĂ€; hĂ€n lisĂ€si: vasta hĂ€nen viimeisellĂ€ hetkellĂ€nsĂ€.
"Mutta miksi?" kysyi Scrooge'n sisarenpoika. "Miksi?"
"Miksi menit naimisiin?" arveli Scrooge.
"SentÀhden, ettÀ rakastuin."
"SentÀhden, ettÀ rakastuit!" mutisi Scrooge, niinkuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa, joka oli vielÀ enemmÀn naurettava, kuin iloinen joulu. "HyvÀsti!"
"Ei, eno, mutta ettehÀn te ennen naimistanikaan koskaan kÀyneet luonani. Miksi sanotte sitÀ syyksi, ett'ette nyt tule?"
"HyvÀsti!" vastasi Scrooge.
"MinÀ en tarvitse mitÀÀn teiltÀ; minÀ en pyydÀ mitÀÀn teiltÀ; miks'emme saa olla ystÀvÀt?"
"HyvÀsti!" vastasi Scrooge.
"Minua pahoittaa sydÀmestÀni, ettÀ olette niin taipumaton. MeillÀ ei ole milloinkaan keskenÀmme ollut mitÀÀn riitaa. Mutta minÀ ehdottelin vaan tÀtÀ joulun kunniaksi ja aion pysyÀ joulu-tuulellani viimeisiin asti. Siis, iloista joulua, eno!"
"HyvÀsti!" vastasi Scrooge.
"Ja onnellista uutta vuotta!"
"HyvÀsti!" vastasi Scrooge.
TÀstÀ huolimatta lÀhti hÀnen sisarenpoikansa huoneesta ilman mitÀÀn ÀkÀistÀ sanaa. HÀn seisahtui ulko-oven eteen, toivottaaksensa iloista joulua konttoristille, joka viluissansakin oli lÀmpimÀmpi, kuin Scrooge; sillÀ hÀn vastasi siihen sydÀmellisesti.
"Vai niin, siinÀ on toinen hyvÀ", jupisi Scrooge, joka salaisesti oli kuunnellut hÀntÀ: "konttoristini, jolla on viisitoista shillingiÀ viikkoonsa, vaimo ja lapset, hÀnkin puhuu iloisesta joulusta. Paras on mennÀ Bedlam'iin." [Hulluinhuone Londonissa.]
Konttoristi houru, Scrooge'n tapaan puhuaksemme, oli, samalla kuin hÀn pÀÀsti ulos Scrooge'n sisarenpojan, laskenut kaksi muuta henkilöÀ sisÀÀn. He olivat komeita gentlemaneja, hauskat katsella, ja seisoivat nyt, hattu kÀdessÀÀn, Scrooge'n konttorissa. Molemmilla oli muutamia kirjoja ja papereita muassaan. He kumarsivat hÀntÀ.
"Scrooge ja Marley, luullakseni", sanoi toinen gentlemaneista, listaansa katsahtaen. "Onko minun kunnia puhutella Mr. Scrooge'a vai Mr. Marley'ta?"
"Mr. Marley on ollut kuolleena seitsemÀn vuotta", vastasi Scrooge. "HÀn kuoli juuri tÀnÀ iltana seitsemÀn vuotta takaperin."
"Me emme epÀile, ettÀ hÀnen jÀlkeenjÀÀnyt kumppaninsa silloin edustaa hÀnen anteliaisuuttansa", lausui gentlemani, nÀyttÀen valtuuskirjaansa.
Edustipa kyllÀ; sillÀ he olivat olleet kaksi samanlaista sielua. TÀhdelliseen "anteliaisuuden" sanaan rypisti Scrooge otsaansa, pudisti pÀÀtÀnsÀ ja ojensi hÀnelle valtuuskirjan takaisin.
"TÀhÀn juhlalliseen vuoden-aikaan, Mr. Scrooge", arveli gentlemani, tarttuen kynÀÀn, "on erittÀin suotavaa, ettÀ hankimme vÀhÀn apua köyhille ja turvattomille, jotka nykyÀÀn kÀrsivÀt kovasti. Monelta tuhannelta puuttuu, mitÀ vÀlttÀmÀttömÀsti tarvitsevat. Sadoilla tuhansilla ei ole halvimman elannon ehtoja."
"Eikö vankihuoneita löydy?" kysyi Scrooge.
"YltÀkyllin", vastasi gentlemani, laskien kynÀn jÀlleen kÀdestÀÀn.
"EntÀ vaivaishuoneet?" jatkoi Scrooge. "VielÀkö ne ovat toimessa?"
"KyllÀ. Kuitenkin", vastasi gentlemani, "minÀ kernaammin tahtoisin, etteivÀt ole."
"Totta polkumylly ja köyhÀinlaki ovat tÀydessÀ voimassa?" kysyi
Scrooge.
"Molemmilla on kyllin työtÀ, Sir."
"Sen johdosta, mitÀ ensin sanoitte, pelkÀsin minÀ, ettÀ ne jostakin syystÀ olivat seisahtuneet hyödyllisessÀ vaikutuksessaan", lausui Scrooge. "Hyvin hauskaa, ett'ei niin ole laita."
"Me luulemme, ettÀ nÀmÀt laitokset perÀti niukalta tarjoavat kristillistÀ ruumiin ja sielun virvoitusta tarvitsevaisten suurelle joukolle", vastasi gentlemani, "ja olemme muutamat yhtyneet kokoomaan rahoja, ostaaksemme köyhille hiukan ruokaa ja juomaa sekÀ poltoksia. Me valitsemme tÀmÀn ajan, koska se on kaikista ajoista semmoinen, jona puute katkerasti tunnetaan ja rikkaus riemuitsee. Paljonko saan kirjoittaa teidÀn puolestanne?"
"Ei mitÀÀn!" vastasi Scrooge.
"Tahdotteko, ettei nimeÀnne ilmoiteta?"
"MinĂ€ tahdon olla rauhassa", arveli Scrooge. "Koska kysytte minulta, mitĂ€ tahdon, gentlemanit, on tĂ€ssĂ€ vastaukseni. MinĂ€ en huvittele itse joulun-aikana eikĂ€ minulla ole varoja kustantaa huvituksia laiskureille. MinĂ€ kannatan puolestani niitĂ€ laitoksia, joita Ă€sken mainitsin â ne maksavat kyllĂ€ksi; ja menkööt ne, joitten on toimeentulo tĂ€pĂ€rĂ€llĂ€, niihin."
"Moni ei jaksa mennÀ niihin; ja moni kuolisi ennemmin."
"Jos ennemmin kuolisivat", lausui Scrooge, "tekisivĂ€t he viisaasti siinĂ€ ja vĂ€hentĂ€isivĂ€t liika-vĂ€estöÀ. Paitsi sitĂ€ â suokaat minulle anteeksi â minĂ€ en tunne noita asioita."
"Mutta teidÀn olisi helppo oppia tuntemaan niitÀ", muistutti gentlemani.
"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Scrooge. "SiinÀ on kyllÀ, kun ymmÀrtÀÀ omat asiansa eikÀ sekaannu muitten ihmisten tehtÀviin. Minun aikani menee kokonaan omiin askareisini. HyvÀsti!"
SelvÀsti nÀhden, ettei maksanut vaivaa jatkaa, lÀhtivÀt gentlemanit pois. Scrooge palasi työhönsÀ paremmalla ajatuksella itsestÀnsÀ ja tavallista iloisempana.
TÀllÀ vÀlin sumu ja pimeys enenivÀt niin, ettÀ ihmisiÀ kÀveli kaduilla, liehuvat piki-soitot kÀdessÀÀn, tarjoutuen astumaan vaunujen hevosten edessÀ ja taluttamaan niitÀ. Ikivanha kirkontorni, jonka kÀreÀ, vanha kello göthilÀisestÀ muurin-akkunasta aina viekkaasti tirkisteli alas Scrooge'n puoleen, kÀvi vÀsymÀttömÀksi ja löi tunnit ja neljÀnnekset pilvissÀ, vÀreillen jÀlestÀpÀin, niinkuin sen hampaat olisivat helisseet jÀÀtyneessÀ pÀÀssÀ tuolla ylhÀÀllÀ. Pakkanen kiihtyi. PÀÀkadun kulmassa laittivat muutamat työmiehet kaasu-putkia ja olivat sytyttÀneet ison valkean hiilipannuun, jonka ympÀrillÀ joukko ryysyisiÀ miehiÀ ja poikia oli koossa, lÀmmittÀen kÀsiÀnsÀ ja ihastuksesta vilkuttaen silmiÀnsÀ liekin edessÀ. Vesi, joka oli vuotanut kÀyttÀmÀttÀ jÀÀneestÀ pumpusta, hyytyi yhtÀkkiÀ ja muuttui kolkoksi jÀÀksi. Puotien akkunoissa rautatammen oksat ja marjat rapisivat lamppujen kuumuudesta, ja nÀistÀ lÀhtevÀ valo punasi ohitse kulkevien vaaleat kasvot. Linnun- ja kryytikauppiaitten toimet kÀvivÀt iloiseksi leikiksi, loistavaksi juhlanÀytökseksi, jotta oli melkein mahdoton uskoa, ettÀ tÀssÀ vallitsi niin ikÀvÀt peri-ajakukset, kuin osto ja myynti. Lord Mayori antoi vanhassa Mansion House'ssaan kÀskyn viidellekymmenelle kolillensa ja juomanlaskiallensa pitÀÀ joulua, niinkuin Lord Mayorin perhekunnalle sopi; ja myöskin pikku rÀÀtÀli, jonka hÀn oli edellisenÀ maanantaina sakoittanut viiteen shillingiin, koska hÀn oli ollut pÀihtynyt ja verenhimoinen kaduilla, liikutti huomispÀivÀn pudding'iansa vinttikamarissansa, sillÀ vÀlin kuin hÀnen laiha vaimonsa, lapsi sylissÀÀn, lÀhti biffiÀ ostamaan.
Sumua vielÀ enemmÀn, ja kylmÀÀ! Haikea, kipakka, tuima pakkanen. Jos hyvÀ PyhÀ Dunstan olisi nipistÀnyt pahan hengen nenÀÀ tÀmmöisellÀ ilmalla eikÀ kÀyttÀnyt tavallisia aseitansa, olisi mar tÀmÀ oikein lujasti parkumat. VÀhÀinen poika, jonka pikkuista, nuorta nenÀÀ nÀlkÀinen pakkanen oli kalvanut ja pureskellut, niinkuin koirat kalvavat luita, notkistui alas Scrooge'n avaimen reikÀÀn ilahuttaaksensa hÀntÀ joululaululla, mutta kun ensimÀiset sÀvelet kuuluivat:
    "Jumala teitÀ siunatkoon!
    Huolenne kaikki poistakoon!"
tarttui Scrooge semmoisella kiivaudella linjaaliinsa, ettÀ laulaja pakeni peloissaan, jÀttÀen avaimen reiÀn sumun ja Scrooge'en vielÀ enemmÀn vivahtavan pakkasen haltuun.
Vihdoin se hetki tuli, jolloin oli tapa sulkea konttori. Vastenmielisesti astui Scrooge alas tuoliltansa ja pÀÀsti sillÀ tapaa ÀÀneti vesi-sÀiliössÀ odottavan konttoristin hÀnen työstÀÀn. TÀmÀ sammutti heti kynttilÀnsÀ ja pani hattunsa pÀÀhÀn.
"Te jÀÀtte kai pois koko huomispÀivÀksi, vai kuinka?" lausui Scrooge.
"Jos lienee soveliasta."
"Se ei ole soveliasta", vastasi Scrooge, "eikÀ se ole rehellisesti tehty. Jos minÀ tÀmÀn vuoksi pidÀttÀisin teiltÀ puolen kruunua, arvelisitte, ettÀ minÀ kohtelen teitÀ varsin pahasti; siitÀ olen varma."
Konttoristi hymyili heikosti.
"Mutta", sanoi Scrooge, "te ette mielestÀnne kohtele minua pahasti, kun maksan pÀivÀ-palkan, vaikkei mitÀÀn työtÀ tehdÀ."
Konttoristi muistutti, ettÀ se tapahtui vaan kerran vuoteensa.
"ViheliÀinen puollustus, kun kÀy joka viideskolmatta joulukuuta varkaissa toisen taskussa!" vastasi Scrooge, pannen pÀÀllystakkiansa nappiin leukaan asti. "Mutta luultavasti teidÀn tÀytyy saada olla poissa koko pÀivÀ. Olkaat tÀÀllÀ sitÀ varhemmin ylihuomenna."
Konttoristi lupasi tulla; ja Scrooge lÀhti muristen ulos. Konttori oli kiinni silmÀnrÀpÀyksessÀ, ja konttoristi, jonka valkoisen kaulahuivin pitkÀt pÀÀt lerkkuivat liivin alta (sillÀ hÀn ei voinut kerskata mistÀÀn pÀÀllystakista), laski joulun kunniaksi kaksikymmentÀ kertaa yhtÀ Cornhill'in jÀÀ-luisua suuren poika-liudan perÀssÀ ja riensi sitten tÀysin koivin kotiin Camden Town'iin sokkoa kÀymÀÀn.
Scrooge söi ikÀvÀn ateriansa tavallisessa ikÀvÀssÀ ravintolassaan, luki kaikki sanomalehdet, kulutti loppupuolen iltaa kassakirjaansa silmÀilemÀllÀ ja meni sitten kotiin levolle. HÀn asui kumppani-vainajansa hnoneissa. NÀitÀ oli kolkko jakso matalassa rakennuksessa sisÀpuolella pihaa. Rakennuksella nÀytti olevan niin vÀhÀn tekemistÀ siinÀ paikassa, jossa se oli, ettÀ helposti luuli sen juosneen sinne, kun se oli nuori ja kÀvi lymyÀ muitten rakennusten kanssa, eikÀ osanneen ulos enÀÀn. Se oli nyt hyvin vanha ja autio, sillÀ ei kukaan muu, paitsi Scrooge, asunut siinÀ, ja toiset suojat olivat kaikki hyyrÀtyt konttoreiksi. Piha oli niin pimeÀ, ettÀ Scrooge'nkin, joka tiesi jokaisen kiven siinÀ, tÀytyi kÀydÀ koperoiten. Sumua ja hÀrmÀÀ riippui niin paksulta mustan, vanhan portin ympÀrillÀ, ettÀ nÀytti siltÀ, kuin ilman haltiahenki olisi istunut murheellisena kynnyksellÀ.
Nyt tiedetÀÀn aivan varmaan, ettei oven kolkuttimessa ollut mitÀÀn merkillistĂ€, paitsi ettĂ€ se oli hyvin iso. Se myöskin tiedetÀÀn aivan varmaan, ettĂ€ Scrooge oli nĂ€hnyt sen aamut illat niin kauan, kuin hĂ€n oli tÀÀllĂ€ asunut; sekĂ€ ettĂ€ Scrooge'lla oli yhtĂ€ vĂ€hĂ€n sitĂ€ tavaraa, jota nimitetÀÀn mielenkuvitukseksi, kuin kenellĂ€kÀÀn Londonin CityssĂ€, tĂ€hĂ€n luettuna â joka on rohkea vĂ€ite â maistrati, raatimiehet ja ammattikunnat. Muistakaamme myös, ettei Scrooge ollut yhtĂ€kÀÀn ajatellut Marley'tĂ€ sillĂ€ asti, kuin hĂ€n viimein tĂ€nĂ€ iltana mainitsi jo seitsemĂ€n vuotta kuollutta kumppaniansa. Ja selittĂ€köön sitten, ken pystyy, mistĂ€ se tuli, ettĂ€ kolkutin Scrooge'n silmissĂ€, kun hĂ€n pisti avaimen suulle, nĂ€ytti Marley'n kasvoilta eikĂ€ kolkuttimelta, vaikk'ei siinĂ€ ollut mitÀÀn muutosta tapahtunut.
Marley'n kasvot. Ne eivÀt olleet piki-mustassa varjossa, niinkuin muut esineet pihalla, vaan loistivat kammottavasti, niinkuin mÀdÀntynyt hummeri pimeÀssÀ kellarissa. Ne eivÀt olleet suuttuneen- eikÀ julman-nÀköiset, vaan katselivat Scrooge'a, niinkuin Marley'n oli tapa katsoa: aaveentapaiset silmÀlasit sysÀttyinÀ ylöspÀin aaveentapaiselle otsalle. Hiukset seisoivat kummallisella tavalla pystyssÀ, niinkuin tuulen taikka kuuman ilman vaikutuksesta; ja vaikka silmÀt olivat aivan auki, eivÀt ne liikkuneet ollenkaan. TÀmÀ ynnÀ vaalean-harmaa vÀri teki kasvot kauhistaviksi; mutta tÀmÀ kauhistava luonto ei nÀyttÀnyt asuvan itse kasvoissa taikka lÀhtevÀn niistÀ, vaan pikemmin tulevan ulkoapÀin.
Kun Scrooge tarkoin katseli tÀtÀ ilmiötÀ, muuttui se kolkuttimeksi jÀlleen.
Jos sanoisi, ettei hÀn sÀpsÀhtÀnyt taikka ettei hÀnen verensÀ liikahtanut hirveÀstÀ tunteesta, joka oli sitte outo lapsuudesta saakka, puhuisi valhetta. Mutta hÀn tarttui avaimeen, josta hÀn oli hellittÀnyt, vÀÀnsi sitÀ rohkeasti, astui sisÀÀn ja sytytti kynttilÀnsÀ.
Kuitenkin hÀn epÀtietoisena pysÀhtyi hetkeksi, ennenkuin hÀn sulki oven; hÀn kurkisti ensin varovaisesti sen taa, niinkuin hÀn olisi puoleksi pelÀnnyt, ettÀ hÀn saisi nÀhdÀ Marley'n kankipalmikon pistÀyvÀn sisÀÀn eteishuoneesen. Mutta ovessa ei ollut mitÀÀn, paitsi ruuvit ja ruuvinmutterit, joilla kolkutin oli kiinnitetty. HÀn sanoi sen vuoksi: "hullutuksia!" ja veti sen kovasti kiinni.
Kaikku kuului koko rakennuksessa, niinkuin ukkosen jyrÀys. Jokaisella huoneella ylhÀÀllÀ ja jokaisella tynnyrillÀ viinikauppiaan kellareissa alhaalla nÀytti olevan oma erityinen, monikertainen kaikkunsa. Scrooge ei ollut se mies, joka kaikkuja hÀmmÀstyi. HÀn telkitsi oven, meni eteishuoneen poikki ja sitten portaita ylöspÀin, vielÀpÀ hÀtÀilemÀttÀ, korjaten kynttilÀÀnsÀ matkallaan.
TeidÀn sopii umpi-arvolta sanoa, ettÀ voi ajaa kuuden-vedettÀviÀ vaunuja vanhan-aikuisista hyvistÀ portaista ylös taikka pahoista uuden-aikuisista, lainmukaisista; mutta minÀ aion sanoa, ettÀ olisitte saaneet kokonaiset ruumiinvaunut nÀistÀ portaista ylös, vielÀpÀ sivu edellÀ, ettÀ aisan poikkipuu olisi ollut seinÀÀn pÀin ja vaunujen ovi kÀsipuita kohden; jopa olisitte vÀhÀllÀ vaivalla saaneet. Siksi olivat portaat kyllin leveÀt, olisipa vielÀ tilaakin jÀÀnyt; joka kenties oli syy, minkÀ vuoksi Scrooge luuli nÀkevÀnsÀ ruumiinvaunujen liikkuvan edessÀÀn pimeÀssÀ. Ei edes kymmenkunta kaasulamppua kadun puolelta olisi tarpeeksi valaissut porraskÀytÀvÀÀ, ettÀ on helppo pÀÀttÀÀ, kuinka pimeÀ siinÀ oli Scrooge'n talikynttilÀllÀ.
Ylös Scrooge meni eikÀ huolinut tÀstÀ yhtÀÀn. Pimeys ei maksa paljon, ja se oli Scrooge'n mieleen. Mutta ennenkuin hÀn sulki raskaan ovensa, kÀvi hÀn kaikki huoneensa, katsoaksensa, oliko kaikki oikealla kannalla. HÀn muisti juuri sen verran noita kasvoja, ettÀ hÀn halusi tehdÀ sitÀ.
Arkihuone, makuuhuone, sÀlyhuone. Ne olivat kaikki niinkuin niitten piti olla. Ei ketÀÀn pöydÀn alla, ei ketÀÀn sohvan alla; vÀhÀinen valkea kaminissa; lusikka ja malja valmiina; ja pikkuinen kauraliemen kastrulli (Scrooge'lla oli nuhaa) liedellÀ. Ei ketÀÀn sÀngyn alla; ei ketÀÀn kylkikamarissa; ei ketÀÀn hÀnen yö-nutussaan, joka epÀillyttÀvÀllÀ tavalla riippui seinÀssÀ. SÀlyhuone entisellÀnsÀ. Vanha pesÀn-varjostin, pari vanhoja kenkiÀ, kaksi kalakoria, kolmijalkainen pesu-rakennus, ja hiilihanko.
Aivan tyytyvÀisenÀ sulki hÀn ovensa ja lukitsi sen, lukitsi kahdesti, joka ei ollut hÀnen tapansa. NÀin nyt turvissa ÀkillisiltÀ vierailta riisui hÀn kaulahuivinsa, pani ylleen yö-nuttunsa, tohvelit jalkaansa ja yö-lakin pÀÀhÀn, ja istui alas valkean eteen syödÀksensÀ kauralientÀÀn.
HÀnen tulennoksensa oli todella sangen vÀhÀinen; varsin mitÀtön tÀmmöisenÀ ankaran kylmÀnÀ yönÀ. HÀnen tÀytyi istua aivan likellÀ sitÀ ja kallistua sen yli, ennenkuin hÀn tunsi vÀhintÀkÀÀn lÀmmintÀ tuosta pivollisesta hiilistÀ. Takka oli vanhan-aikuinen. Joku hollantilainen kauppias oli kauan aikaa sitten rakentanut sen ja panettanut sen eriskummaisilla, hollantilaisilla tiilillÀ, jotka kuvailivat raamatun tapauksia. SiinÀ nÀhtiin Kainit ja Abelit, faraon tyttÀret, Saban kuningattaret, taivaallisia sanansaattajia ilmassa, ja niitten alla pilvet kuin höyhenvuoteet, Abrahamit, Belsazarit, apostoleita, jotka lÀhtivÀt merelle hollantilaisissa voi-purtiloissa, sadottain kuvia, jotka olisivat voineet vetÀÀ hÀnen ajatuksensa puoleensa; vaan kuitenkin seitsemÀn vuotta takaperin kuolleen Marley'n kasvot ilmestyivÀt ja nielaisivat, niinkuin muinoin profeetan sauva, kaikki muut kuvat. Jos jokainen sileÀ tiili olisi ollut tyhjÀ ensiksi ja sitten hÀnen ajatustensa eri katkelmista kyennyt luomaan jotakin kuvaa pinnallensa, olisi niistÀ jokaisesta vanhan Marley'n pÀÀ irvistellyt.
"Joutavia!" sanoi Scrooge; ja astui poikki huoneen. Muutamia kertoja edestakaisin kÀveltyÀÀn, istui hÀn taas. Kun hÀn nojasi pÀÀtÀnsÀ taappÀin tuolissansa, sattuivat hÀnen silmÀnsÀ vanhaan, ennen kÀytettyyn kelloon, joka riippui huoneessa ja kÀvi jotakin nyt unhotettua tarkoitusta varten erÀÀsen kammioon rakennuksen ylimmÀiseen kerrokseen. Suureksi ihmeekseen ja oudolla, kÀsittÀmÀttömÀllÀ pelolla nÀki hÀn, ettÀ tÀmÀ kello rupesi heilumaan. Se heilui niin hiljaa alusta, ettÀ tuskin mitÀÀn ÀÀntÀ kuului; mutta ennen pitkÀÀ se soi lujasti ja samaten kaikki muut kellot talossa.
TÀtÀ lienee kestÀnyt puolen minutia taikka minutin verran, mutta se tuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat, niinkuin olivat alkaneetkin, samalla haavaa. TÀmÀn perÀstÀ kuului jonkunlainen kolina syvÀltÀ alhaalta, niinkuin joku olisi vetÀnyt raskaita kahleita tynnyrien yli viinikellarissa. Scrooge muisti silloin kuulleensa, ettÀ aaveet semmoisissa taloissa, joissa kummittelee, sanotaan laahaavan kahleita perÀssÀÀn.
Kellarin-ovi lensi kumahtaen auki, ja sitten hÀn kuuli kolinan paljoa selvemmin ensi kerroksen lattioilta; tuosta kuinka se tuli portaita ylös ja lÀhestyi suoraan hÀnen oveansa.
"Ei sittenkÀÀn muuta kuin joutavia!" lausui Scrooge. "MinÀ en tahdo uskoa sitÀ."
HÀnen muotonsa muuttui kuitenkin, kun se pysÀhtymÀttÀ tuli jykeÀn oven kautta ja astui huoneesen hÀnen silmiensÀ eteen. Kun se tuli sisÀÀn, lehahti sammuva liekki ylös, ikÀÀnkuin se olisi huutanut: "minÀ tunnen tuon! Marley'n haamu!" ja vaipui taas alas.
Samat kasvot: ihan samat. Marley ja hÀnen kankipalmikkonsa, hÀnen tavallinen liivinsÀ, kapeat housunsa ja saappaansa; saapasten tupsut pystyssÀ, niinkuin hÀnen palmikkonsakin, hÀnen takkinsa liepeet ja hiuksensa. Kahleet, joita hÀn veti perÀssÀÀn, olivat vyötetyt hÀnen uumillensa. Ne olivat pitkÀt ja kiemuroitsivat hÀnen ympÀrillÀnsÀ, niinkuin hÀntÀ; ja ne olivat tehdyt, (sillÀ Scrooge katseli niitÀ likeltÀ), rahalaatikoista, avaimista, esilukoista, konttori-kirjoista, asiapapereista ja raskaista terÀskukkaroista. HÀnen ruumiinsa oli lÀpinÀhtÀvÀ, niin ettÀ Scrooge, kun hÀn tarkasteli hÀntÀ, nÀki hÀnen liivinsÀ lÀpi molemmat napit takin selÀssÀ.
Scrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marley'lla ollut mitÀÀn sisÀllyksiÀ, mutta hÀn ei ollut koskaan uskonut sitÀ, ennenkuin nyt.
Ei, ei hÀn edes nytkÀÀn uskonut sitÀ. Vaikka hÀn katseli aivan puhki haamun ja nÀki, kuinka se seisoi hÀnen edessÀÀn; vaikka hÀn tunsi, kuinka sen kuoleman-kylmÀt silmÀt vÀrisyttivÀt hÀntÀ; ja selitti loimenkin siinÀ laskuisessa huivissa, joka oli sidottu kaulan ja leuvan ympÀrille ja jota hÀn ei ollut havainnut ennen; ei hÀn sittenkÀÀn uskonut, vaan taisteli aistejansa vastaan.
"MitÀ tÀmÀ on!" sanoi Scrooge pistÀvÀisesti ja kylmÀsti, kuin ainakin.
"MitÀ sinÀ minusta tahdot?"
"Paljon!" â Marley'n ÀÀni, siitĂ€ ei ollut epĂ€ilystĂ€.
"Kuka sinÀ olet?"
"Kysy minulta, kuka minÀ olin."
"Kuka sinÀ siis olit?" lausui Scrooge, sovittaen ÀÀntÀnsÀ. "SinÀ olet kovin tarkka haamuksi." HÀn aikoi sanoa: "haamuun verraten", mutta lausui, niinkuin hÀn lausui, koska hÀn katsoi sitÀ soveliaammaksi.
"ElÀessÀni minÀ olin sinun kauppakumppanisi Jakob Marley."
"Osaatko â osaatko sinĂ€ istua?" kysyi Scrooge, katsellen hĂ€ntĂ€ epĂ€ilevĂ€isesti.
"Osaan kyllÀ."
"Koetapas sitten."
Scrooge teki tÀmÀn kysymyksen, koska hÀn ei tietÀnyt, voisiko aivan lÀpinÀhtÀvÀ haamu kÀydÀ tuolille istumaan. HÀn ymmÀrsi myöskin, ettÀ, jollei haamu pystynyt tÀhÀn, asia ehkÀ pakoittaisi sitÀ johonkin vaikeaan selitykseen. Mutta haamu istui alas toiselle puolelle takkaa, niinkuin se olisi ollut aivan tottunut siihen.
"SinÀ epÀilet minua", arveli haamu.
"Niin epÀilenkin", lausui Scrooge.
"MitÀ todistusta omien aistiesi lisÀksi vaadit, ettÀ olen olemassa?"
"MinÀ en tiedÀ", vastasi Scrooge.
"Miksi et aistejasi usko?"
"Siksi", sanoi Scrooge, "ettÀ vÀhÀinen asia vaikuttaa niihin. Pikkuinen epÀjÀrjestys vatsassa saa ne valehtelemaan. SinÀ olet ehkÀ sulaamaton lihapalanen, sinapin tilkka, juuston murunen, puoli-raa'an potaatin puolisko. Sinussa on enemmÀn verta, kuin mainetta, olet mikÀ olet."
Scrooge'n ei juuri ollut tapa laskea leikkiÀ eikÀ hÀn sydÀmessÀÀn ollut silloin ollenkaan ilkku-tuulella. Totta puhuen koetti hÀn olla hilpeÀ vaan Hajottaaksensa omia ajatuksiansa ja tukehuttaakseen pelkoansa; sillÀ haamun ÀÀni tunki lÀpi luun ja lihan.
Jos olisi tÀytynyt istua vaan hetken aikaa ja katsella nÀitÀ liikkumattomia, lasinkaltaisia silmiÀ, olisi se ollut varsin pirullista Scrooge'lle, sen hÀn hyvin huomasi. Sekin kovasti kauhistutti, ettÀ kummituksella oli omituinen, niinkuin helvetistÀ lÀhtevÀ ilma ympÀrillÀÀn. Scrooge ei voinut itse tuntea sitÀ, mutta niin oli aivan selvÀsti laita; sillÀ vaikkei haamu humahtanut paikaltansa, löyhyivÀt sen hiukset, liepeet ja tupsut lakkaamatta, niinkuin jonkun uunin kuumasta höyrystÀ.
"SinÀ nÀet tÀmÀn hammaskaivimen?" kysyi Scrooge, vasta mainitusta syystÀ taas nopeasti ryhtyen kysymiseen ja toivoen, ettÀ hÀn, vaikka vaan tuokioksi, luovuttaisi pois kummituksen kivettyneen katseen.
"KyllÀ", vastasi haamu.
"SinÀ et katsele sitÀ", sanoi Scrooge.
"MinÀ nÀen sen kuitenkin", vÀitti haamu.
"No niin!" vastasi Scrooge, "minun ei tarvitse kuin nielaista tÀmÀ, ja legiona haamuja, joita oma mielikuvitukseni on luonut, vainoavat minua koko loppupuolen ikÀÀni. Joutavia, sanon minÀ, joutavia!"
Nyt pÀÀsti kummitus hirveÀn huudon ja ravisti kahleitansa niin kauhealla ja pelottavalla tavalla, ettÀ Scrooge'n tÀytyi pitÀÀ lujasti kiinni tuolistansa, pyörtymÀttÀ pysyÀkseen. Mutta kuinka monta vertaa suuremmaksi hÀnen kauhunsa kÀvi, kun aave riisui pois kÀÀreen pÀÀstÀnsÀ, niinkuin siitÀ olisi ollut liika lÀmmin sisÀssÀ, ja alileuka lonkahti alas rinnalle!
Scrooge vaipui polvillensa ja pani kÀtensÀ ristiin kasvojensa eteen.
"Armoa!" hÀn lausui. "Kamala ilmiö, miksi kiusaat minua?"
"SinÀ mailmaan mieltynyt ihminen!" vastasi aave, "uskotko minua vai ei?"
"Uskon", sanoi Scrooge. "Minun tÀytyy. Mutta miksi kuolleitten haamut liikkuvat maan pÀÀllÀ, ja miksi he tulevat minun luokseni?"
"Jokaiselta ihmiseltĂ€ vaaditaan", vastasi kummitus, "ettĂ€ sen henki vaeltaa ympĂ€ri kanssa-ihmisten joukossa ja matkustaa laajan; ja jollei henki tĂ€ssĂ€ elĂ€mĂ€ssĂ€ lĂ€hde kulkemaan, on se kuoleman jĂ€lkeen siihen tuomittu. Se on tuomittu kiertelemÀÀn mailmaa â ah, voi minua! ja nĂ€kemÀÀn sitĂ€, johon se ei voi ottaa osaa, mutta johon se olisi voinut ottaa osaa maan pÀÀllĂ€ ja niinmuodoin joutua onnelliseksi!"
Taas aave pÀÀsti huudon, ravisti kahleitansa ja vÀÀnteli laihoja kÀsiÀnsÀ.
"SinÀ olet kahleissa", lausui Scrooge vapisten. "Kerro minulle, miksi."
"MinÀ kannan niitÀ kahleita, joita elÀessÀni itselleni ta'oin", vastasi aave. "MinÀ valmistin niitÀ renkaasta renkaasen, kyynÀrÀstÀ kyynÀrÀÀn; minÀ vyötin ne ympÀrilleni omin ehdoin, ja omin ehdoin minÀ kannoin niitÀ. Onko niitten kaava outo sinulle?"
Scrooge vapisi yhÀ enemmÀn.
"Vai tahtoisitko tietÀÀ", jatkoi haamu, "kuinka raskas ja pitkÀ se luja paula on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtÀ raskas ja pitkÀ, kuin tÀmÀ, seitsemÀn joulua takaperin. SinÀ olet isontanut sitÀ siitÀ lÀhtien. NiissÀ kahleissa on painoa!"
Scrooge katsahti ympÀrillensÀ lattialle, pelÀten, ettÀ noin viiden-, kuudenkymmenen sylen pituinen rauta-touvi oli kietonut hÀnet; mutta hÀn ei nÀhnyt mitÀÀn.
"Jakob", sanoi hÀn rukoilevaisesti. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle enemmÀn. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"
"Minulla ei ole itsellĂ€ mitÀÀn", vastasi aave. "Se tulee muilta aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lĂ€hettien kautta toisenlaisille ihmisille. EnkĂ€ minĂ€ voi kertoa sinulle, mitĂ€ tahtoisin. Tuokio aikaa lisĂ€ksi. SiinĂ€ kaikki, mitĂ€ minulle on sallittu. MinĂ€ en saa levĂ€tĂ€, minĂ€ en saa pysĂ€htyĂ€, minĂ€ en saa viipyĂ€ missÀÀn. Minun henkeni ei kĂ€ynyt koskaan konttoriamme ulompana â huomaa, mitĂ€ sanon! â elĂ€mĂ€ssĂ€ni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt ulkopuolelle raha-puotimme ahtaita seiniĂ€; ja vĂ€syttĂ€vĂ€t pĂ€ivĂ€ykset ovat minun edessĂ€ni!"
Scrooge'n oli tapa aina, kun hÀn rupesi ajattelemaan, pistÀÀ kÀtensÀ housunplakkariinsa. Aaveen sanoja punnitessaan teki hÀn nytkin niin, mutta silmiÀnsÀ ylös nostamatta taikka polviltansa kohoamatta.
"SinÀ olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob", muistutti Scrooge asiamiehen tavalla, vaikka nöyrÀsti ja kunnioittavaisesti.
"Hitaasti!" kertoi haamu.
"SeitsemÀn vuotta kuolleena", arveli Scrooge. "Ja kÀvellyt koko ajan!"
"Koko ajan", sanoi haamu. "Ei mitÀÀn lepoa, ei mitÀÀn rauhaa, lakkaamattomia omantunnon vaivoja."
"Kuljetko nopeasti?" kysyi Scrooge.
"Tuulen siivillÀ", vastasi haamu.
"SinÀ olet kai suorittanut aika matkan seitsemÀn vuoden kuluessa", lausui Scrooge.
Kun haamu kuuli tÀmÀn, kiljasi se uudestaan ja kalisti kahleitansa niin hirveÀsti yön hiljaisuudessa, ettÀ kaupungin vartiamiesten olisi tÀydellÀ syyllÀ sopinut haastaa hÀntÀ oikeuteen rauhan hÀiritsemisestÀ.
"Voi vangittu, sidottu ja kahdenkertaisesti kahletettu!" huudahti kummitus, "kun ei tiedÀ, ettÀ kokonaiset vuosisadat taukoamatonta työtÀ, jota kuolemattomat olennot tekevÀt tÀmÀn mailman hyvÀksi, saavat mennÀ ijankaikkisuuteen, ennenkuin se hyvÀ, johon mailmassa on tilaisuutta, kaikki on kehkeyntynyt. Kun ei tiedÀ, ettÀ jokaisen kristityn henki, joka työskentelee siivosti vÀhÀisellÀ alallansa, olipa se mikÀ hyvÀnsÀ, huomaa kuolevaisen elÀmÀnsÀ liian lyhyeksi, niihin ÀÀrettömiin keinoihin katsoen, joilla voisi hyötyÀ tehdÀ. Kun ei tiedÀ, ettei mikÀÀn katumuksen mÀÀrÀ voi palkita vÀÀrin kÀytettyÀ elÀmÀÀ! Kuitenkin semmoinen minÀ olin! Oi! Semmoinen minÀ olin!"
"Mutta sinÀ toimitit aina hyvin asiasi, Jakob", sammalsi Scrooge, joka nyt alkoi sovittaa haamun puhetta itseensÀ.
"Asiasi!" huudahti haamu, vÀÀnnellen taas kÀsiÀnsÀ. "Ihmiskunta oli minun asiani. Yhteinen hyvÀ oli minun asiani; armeliaisuus, sÀÀlivÀisyys, pitkÀmielisyys ja hyvÀnsuonti olivat kaikki minun asiani. Kauppani toimet olivat vaan veden pisara asiaini aavassa valtameressÀ!"
Nyt se ojennetuilla kÀsivarsilla nosti ylös katseensa, niinkuin niissÀ olisi ollut kaikki syy sen turhaan suruun, ja paiskasi ne rajusti maahan jÀlleen.
"TÀhÀn vierevÀn vuoden aikaan", lausui kummitus, "kÀrsin minÀ kaikkein enimmÀn. Miksi minÀ astuin kanssaihmisten joukossa, silmÀt alaspÀin, enkÀ koskaan nostanut niitÀ tuota siunattua tÀhteÀ kohden, joka johdatti viisaat miehet halpaan majaan! Eikö löytynyt mitÀÀn köyhiÀ asuntoja, joihin sen valo olisi ohjannut minua?"
Scrooge pelÀstyi paljoa enemmÀn, kun hÀn kuuli kummituksen jatkavan tÀllÀ tavalla, ja rupesi erittÀin vapisemaan.
"Kuule minua!" huusi haamu. "Minun aikani on melkein mennyt."
"MinĂ€ kuulen", lausui Scrooge. "Mutta Ă€lĂ€ ole kova minua vastaan! ĂlĂ€ puhu niin kovasti, Jakob! ĂlĂ€ puhu!"
"MinkÀ vuoksi minÀ ilmestyn sinun edessÀsi tÀmmöisessÀ nÀkyvÀisessÀ muodossa, sitÀ en saa sanoa. MinÀ olen nÀkymÀtönnÀ istunut sinun vieressÀsi monta monituista pÀivÀÀ."
Se ei ollut mikÀÀn hauska ajatus. Scrooge'a vÀrisytti ja hÀn pyyhki hikeÀ otsastansa.
"TÀmÀ ei ole mikÀÀn helppo osa minun katumusharjoituksistani", lisÀsi haamu. "MinÀ olen tÀÀllÀ tÀnÀ yönÀ varoittamassa sinua, ettÀ sinulla on vielÀ mahdollisuus ja toivo karttaa minun kohtaloani. Semmoinen mahdollisuus ja toivo, jonka minÀ voin hankkia, Ebenezer."
"SinÀ olit aina hyvÀ ystÀvÀ minulle", sanoi Scrooge. "MinÀ kiitÀn sinua!"
"Kolme henkeÀ tulee sinun luoksesi", jatkoi haamu.
Scrooge'n muoto venyi melkein yhtÀ pitkÀksi, kuin haamun oli.
"Onko tÀmÀ se mahdollisuus ja toivo, jota mainitsit, Jakob?" kysyi hÀn vapisevalla ÀÀnellÀ.
"On."
"MinĂ€ â minun olisi enemmĂ€n mieleeni, jollei â" arveli Scrooge.
"ElleivÀt he tule", lausui haamu, "ei sinulla ole mitÀÀn toivoa vÀlttÀÀ sitÀ tietÀ, jota minÀ paraikaa astun. Odota ensimÀistÀ huomisaamuna, kun kello lyö yksi."
"Enkö minÀ saisi vastaan-ottaa heitÀ kaikkia yhtaikaa ja sitten pÀÀstÀ,
Jakob?" esitteli Scrooge.
"Odota toista seuraavana yönÀ samalla hetkellÀ. Kolmatta taas seuraavana yönÀ, kun kahdentoista lyömÀ on kajahtanut. Katso minua, sillÀ sinÀ et nÀe minua enÀÀ; ja katso, ettÀ itsesi tÀhden muistat, mitÀ on tapahtunut meidÀn keskenÀmme!"
NÀmÀt sanottuaan otti haamu kÀÀreensÀ pöydÀltÀ ja sitoi sen jÀlleen pÀÀnsÀ ympÀrille. Scrooge tiesi tÀmÀn hammasten napsauksesta, joka kuului, kun leuvat löivÀt yhteen. HÀn uskalsi nostaa silmÀnsÀ ja nÀki, ettÀ hÀnen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana vastapÀÀtÀ hÀntÀ, kahleet kierrettyinÀ kÀsivarren yli ja ympÀri.
Aave siirtyi takaperin hÀnen luotansa; ja joka askeleelta, jonka se astui, aukeni akkuna hiukan, niin ettÀ, kun aave saapui sen luo, se oli aivan selÀllÀÀn.
Kummitus viittasi Scroog'ea lÀhestymÀÀn. HÀn lÀhestyi. Kun he olivat kahden askeleen pÀÀssÀ toisistaan, nosti Marley'n haamu ylös kÀttÀnsÀ, varoittaen hÀntÀ likemmÀksi tulemasta. Scrooge seisahtui.
Ei niin paljon kuuliaisuudesta, kuin hÀmmÀstyksestÀ ja pelosta; sillÀ, kun kÀsi nostettiin, kuuli hÀn sekavaa hÀlinÀÀ ulkoa ilmasta; katkonaisia voivotuksen ja katumuksen ÀÀniÀ; sanomattoman surun ja itsesyytöksen vaikeroimista. Tuokion kuunneltuaan yhtyi haamu murheelliseen valituslauluun ja leijahti ulos kalpeaan, mustaan yöhön.
Scrooge astui akkunan luo. HĂ€n oli rohkea uuteliaisuudesta. HĂ€n katsahti ulos.
Ilma oli aaveita tÀynnÀ. He liikkuivat voihkien sinne tÀnne levottomassa hÀÀrinÀssÀ. Jokainen heistÀ kantoi samanlaisia kahleita, kuin Marley'n haamu; muutamat (ne olivat ehkÀ rikollisia hallituksia) olivat sidotut yhteen; ei kukaan ollut vapaa. Scrooge oli hyvin tuntenut monta heistÀ, kun he elivÀt. HÀn oli ollut aivan tuttu erÀÀn vanhan, valkoiseen liiviin puetun aaveen kanssa, jonka nilkkaluuhun mahdottoman suuri, rautainen kassakirstu oli kiinnitetty. TÀmÀ huusi surkeasti, kun hÀn ei voinut auttaa yhtÀ kurjaa naista lapsinensa, jonka hÀn nÀki istuvan alhaalla jollakin portaalla. HeidÀn kaikkien onnettomuutensa oli selvÀsti siinÀ, ettÀ he koettivat aikaan saattaa hyvÀÀ inhimillisissÀ asioissa, mutta olivat ijÀksi kadottaneet kykynsÀ.
Haihtuivatko nÀmÀt olennot sumuksi vai peittikö sumu heidÀt, sitÀ hÀn ei voinut sanoa. Mutta he ja heidÀn aaveen-ÀÀneensÀ katosivat yhdessÀ; ja yö kÀvi samanlaiseksi, kuin se oli ollut, kun hÀn astui kotiin.
Scrooge sulki akkunan ja tutkisteli ovea, jonka kautta haamu oli tullut sisÀÀn. Se oli kahdenkertaisesti lukittu, niinkuin hÀn oli omin kÀsin lukinnut sen, ja teljin oli aivan koskematta. HÀn yritti sanoa: "joutavia!" mutta seisahtui ensimÀiseen tavuun. Ja koska hÀn siitÀ mielenliikutuksesta, jossa hÀn oli ollut, taikka pÀivÀn vaivoista taikka katsahduksestaan nÀkymÀttömÀÀn mailmaan taikka haamun ikÀvÀstÀ keskustelusta taikka myöhÀisestÀ ajasta kovasti kaipasi lepoa, meni hÀn suoraan maata pÀÀltÀnsÀ riisumatta ja nukkui kohta.
EnsimÀinen kolmesta hengestÀ.
Kun Scrooge herÀsi, oli niin pimeÀ, ettÀ hÀn vuoteeltansa katsoessaan tuskin eroitti kuultavan akkunan huoneensa tihkeistÀ seinistÀ. HÀn koetti paraikaa verestÀvillÀ silmillÀnsÀ tÀhystellÀ pimeyden puhki, kun lÀheisen kirkon kellot löivÀt neljÀ neljÀnnestÀnsÀ. Niin hÀn kuunteli, mikÀ tunti oli.
HÀnen suureksi ihmeeksensÀ meni raskas kello kuudesta seitsemÀÀn, seitsemÀstÀ kahdeksaan, ja sÀÀnnöllisesti kahteentoista asti; siihen se pysÀhtyi. Kaksitoista! Kello kÀvi kolmatta, kun hÀn pani maata. Kello oli vÀÀrÀssÀ. Varmaan oli joku jÀÀpuikko tullut siihen. Kaksitoista!
HÀn kosketti repeteeri-kellonsa vieteriÀ, oikaistaksensa tuota perÀti hullunkurista kelloa. Sen nopea, vÀhÀinen pulssi löi kaksitoista; ja seisattui.
"Se on mahdotonta", lausui Scrooge, "ettÀ minÀ olen nukkunut kokonaisen pÀivÀn ja pitkÀltÀ toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, ettÀ mikÀÀn aurinkoa vaivaa ja ettÀ nyt on kaksitoista pÀivÀllÀ!"
Koska tÀmÀ ajatus teki hÀnet levottomaksi, kömpi hÀn ulos vuoteestansa ja astui haparoiden akkunan luo. HÀnen tÀytyi yö-nuttunsa hialla hivuttaa pois hÀrmÀ, ennenkuin hÀn nÀki mitÀÀn; eikÀ hÀn sittenkÀÀn nÀhnyt, kuin varsin vÀhÀn. HÀn havaitsi vaan, ettÀ vielÀ oli kova sumu ja tavattoman kylmÀ. Ei myöskÀÀn kuulunut mitÀÀn edestakaisin juoksevien melua, jota varmaan olisi kuulunut, jos yö olisi ÀkkiÀ katkaissut kirkkaan pÀivÀn ja valloittanut mailman. TÀmÀ lohdutti suuresti, koska "kolme pÀivÀÀ tÀmÀn prima-vekselin nÀhtyÀnne maksatte Mr. Ebenezer Scrooge'lle taikka hÀnen mÀÀrÀÀmÀllensÀ" ja niin poispÀin olisi muuttunut vaan Yhdys-Valtojen vakuudeksi, kun ei enÀÀ olisi ollut mitÀÀn pÀiviÀ, joitten mukaan sopi lukea.
Scrooge palasi vuoteesensa ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli sitÀ uudestaan eikÀ kuitenkaan ymmÀrtÀnyt sitÀ. MitÀ enemmÀn hÀn ajatteli, sitÀ enemmÀn hÀn hÀmmentyi; ja mitÀ enemmÀn hÀn koetti olla ajattelematta, sitÀ enemmÀn hÀn ajatteli.
Marley'n haamu rasitti hÀntÀ erinomaisesti. Joka kerta, kuin hÀn tarkoin mietittyÀÀn pÀÀtti itseksensÀ, ettÀ kaikki oli vaan unen-nÀköÀ, lensivÀt hÀnen ajatuksensa jÀlleen, niinkuin luja, hellitetty jÀnne, ensimÀiseen asemaansa ja tarjosivat saman problemin hÀnen suoritettavaksensa: "oliko se unen-nÀköÀ vai ei?"
Scrooge makasi tÀssÀ tilassa, siksi kuin kello oli edennyt kolme neljÀnnestÀ vielÀ, jolloin hÀn yhtÀkkiÀ muisti, ettÀ haamu oli ennustanut hÀnelle vieraita, kun kello löi yksi. HÀn pÀÀtti olla valveilla, kunnes nykyinen tunti oli tullut tÀyteen; ja siihen katsoen, ettÀ hÀnen oli yhtÀ vaikea mennÀ nukuksiin, kuin taivaasen, oli tÀmÀ ehkÀ kaikkein viisain pÀÀtös, jonka hÀn voi tehdÀ.
TÀmÀ neljÀnnes oli niin pitkÀ, ettÀ Scrooge oli monta kertaa vakuutettu siitÀ, ettÀ hÀn oli tietÀmÀttÀnsÀ nukahtanut eikÀ huomannutkaan kellon lyöntiÀ. Viimein se tapasi hÀnen kuuntelevaa korvaansa.
"Plim, plam!"
"NeljÀnneksen yli", sanoi Scrooge, lukien.
"Plim, plam!"
"PuolivÀlissÀ!" sanoi Scrooge.
"Plim, plam!"
"NeljÀnnestÀ vailla", sanoi Scrooge.
"Plim, plam!"
"Tunti itse", huudahti Scrooge riemuiten, "eikÀ mitÀÀn muuta!"
HÀn puhui, ennenkuin tunti-kello soi. Se soi nyt syvÀllÀ, kumealla, kolkolla ÀÀnellÀ yksi. Huone leimahti samalla valoisaksi ja uutimet vedettiin syrjÀÀn.
HÀnen vuoteensa uutimet vedettiin syrjÀÀn, sanon teille: joku kÀsi veti ne. Ei uutimia jalkain kohdalla eikÀ uutimia selÀn takaa, vaan silmÀin edestÀ. HÀnen vuoteensa uutimet vedettiin syrjÀÀn; ja hypÀhtÀen puoleksi istualle nÀki Scrooge kasvoista kasvoihin sen yliluonnollisen vieraan, joka oli liikuttanut niitÀ; nÀki tuon yhtÀ likeltÀ, kuin minÀ nyt hengissÀ siirryn lÀhelle teitÀ, ja minÀ seison kyynÀspÀittenne vieressÀ.
Se oli kummallinen olento â niinkuin lapsi: ei kuitenkaan niin suuresti lapsen, kuin vanhan miehen kaltainen, joka katsottuna jonkun yliluonnollisen medium'in lĂ€pi nĂ€yttÀÀ loitonneen ja sentĂ€hden menneen pieneksi, kuin lapsi. Hiukset, jotka riippuivat alas hartioille, olivat valkoiset, niinkuin korkeasta ijĂ€stĂ€; eikĂ€ kuitenkaan nĂ€hty yhtĂ€kÀÀn ryppyĂ€ kasvoissa, vaan iho oli hieno ja verevĂ€. KĂ€sivarret olivat pitkĂ€t ja suonikkaat; samoin kĂ€det, joitten kouristus varmaan oli hyvin vĂ€kevĂ€. Sen sÀÀret ja jalat â muodoltaan erittĂ€in sievĂ€t â olivat, niinkuin ylĂ€raajatkin, paljaat. Se oli puettu hohtavan valkoiseen tunikaan, ja lanteita ympĂ€röitsi kaunis, vĂ€lkkyvĂ€ vyö. Se piti kĂ€dessÀÀn viheriÀÀ rautatammen oksaa; vaan tĂ€stĂ€ taimen merkistĂ€ huolimatta oli se koristanut vaatteensa kesĂ€kukilla. Mutta kaikkein kummallisin seikka oli se, ettĂ€ pÀÀ-lavesta kohosi kirkas, hĂ€ikĂ€isevĂ€ valon suihku, joka teki nĂ€mĂ€t kaikki nĂ€kyvĂ€ksi, ja joka epĂ€ilemĂ€ttĂ€ oli syy siihen, ettĂ€ henki alakuloisena ollessaan lakin sijasta kĂ€ytti isoa kynttilĂ€n-sammutinta, jota se nyt piti kainalossa.
Mutta ei edes tÀmÀkÀÀn ollut hengen suurin omituisuus, kun Scrooge kiinteÀmmin sitÀ katseli. SillÀ sitÀ myöden, kuin vyö sÀteili ja kimalteli milloin mistÀkin paikasta ja milloin kÀvi valoisaksi, milloin pimeni, sitÀ myöden hengen koko olento myöskin vaihteli vaihtelemistaan: vÀlisti sillÀ oli vaan yksi kÀsivarsi, vÀlisti yksi jalka, vÀlisti kaksikymmentÀ jalkaa, vÀlisti pari jalkoja ilman pÀÀtÀ, vÀlisti pÀÀ ilman vartaloa; eikÀ katoavista osista hÀivÀÀkÀÀn nÀhty siinÀ synkeÀssÀ pimeydessÀ, johon ne haihtuivat. Ja kun hÀn paraikaa ihmetteli tÀtÀ, ilmestyi se taas ihan kokonaisena ja selvÀnÀ hÀnen edessÀÀn.
"Oletko sinÀ se henki, jonka tuloa ennustettiin minulle?" kysyi
Scrooge.
"Olen!"
ĂĂ€ni oli vieno ja lempeĂ€. Kummallisen hiljainen, niinkuin se olisi tullut suuren matkan pÀÀstĂ€ eikĂ€ aivan lĂ€heltĂ€ hĂ€ntĂ€.
"Kuka ja mikÀ sinÀ olet?" tiedusteli Scrooge.
"MinÀ olen menneitten joulujen henki."
"Ammoinko menneitten?" kysyi Scrooge, katsellen hengen kÀÀpiömÀistÀ kokoa.
"Ei. Sinun entisten joulujesi."
Jos joku olisi Scrooge'lta kysynyt, minkÀ vuoksi hÀntÀ erittÀin halutti nÀhdÀ henkeÀ lakki pÀÀssÀ, ei hÀn kenties olisi voinut selittÀÀ sitÀ, mutta hÀn kÀski hengen panna lakkinsa pÀÀhÀn.
"Kuinka!" huudahti haamu, "tahtoisitko sinÀ niin pian mailmallisilla kÀsillÀ sammuttaa sitÀ valoa, jota minÀ ja'an? Eikö siinÀ ole kyllin, ettÀ sinÀ olet yksi niistÀ, joitten himot tekivÀt tÀmÀn lakin ja pakoittavat minua koko vuosikausia peittÀmÀÀn sillÀ otsaani!"
Scrooge kielsi kunnioittavaisesti, ettÀ hÀn oli millÀkÀÀn tavalla tahtonut loukata henkeÀ; hÀn ei myöskÀÀn tietÀnyt koskaan elÀessÀnsÀ ehdollaan "lakittaneen" hÀntÀ. Sitten hÀn rohkeni kysyÀ, mikÀ asia hÀnet tÀnne toi.
"Sinun hyvÀksi!" vastasi henki.
Scrooge sanoi olevansa hyvin kiitollinen, mutta hÀn ei voinut olla ajattelematta, ettÀ hyvin nukuttu yö olisi paremmin edistÀnyt tÀtÀ tarkoitusta. Henki oli varmaan kuullut hÀnen ajattelevan, sillÀ se lausui kohta:
"Sinun parannuksesi siis. Ole varoillasi!"
Puhuessaan se ojensi vahvan kÀtensÀ ja tarttui hiljalleen hÀnen kÀsivarteensa.
"Nouse! ja seuraa minua!"
Scrooge'n olisi ollut turha huomauttaa siitÀ, etteivÀt ilma ja myöhÀinen aika olleet soveliaat jalkamiehen työhön; ettÀ vuode oli lÀmmin ja termometeri melkoisesti alentunut jÀÀtökohdasta; ettei hÀnellÀ ollut muita vaatteita yllÀÀn, kuin tohvelit, yö-nuttu ja lakki; ja ettÀ nuha paraikaa vaivasi hÀntÀ. Vaikka hengen koura oli hempeÀ, kuin naisen kÀsi, oli hÀnen mahdoton vastustaa sitÀ. HÀn nousi; mutta havaiten, ettÀ henki astui akkunaan pÀin, tarttui hÀn rukoillen sen vaatteisin.
"MinÀ olen kuolevainen", vÀitti Scrooge, "ja suitan pudota."
"Salli minun kÀteni koskea sinua tuosta", lausui henki, laskien kÀttÀnsÀ hÀnen sydÀmensÀ kohdalle, "ja sinÀ kestÀt enemmÀn, kuin tÀmÀn!"
Kun nÀmÀt sanat olivat lausutut, lÀhtivÀt he seinÀn lÀvitse ja seisoivat aukealla maantiellÀ, jonka kummallakin puolella oli vainioita. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Ei yhtÀkÀÀn jÀlkeÀ siitÀ nÀhty. Pimeys ja sumu olivat menneet sen kanssa, sillÀ nyt oli selkeÀ, kylmÀ talvipÀivÀ, ja lumi peitti maan.
"Laupias Jumala!" huudahti Scrooge, lyöden kÀsiÀnsÀ yhteen, kun hÀn katseli ympÀrillensÀ. "MinÀ synnyin nÀillÀ paikoilla. MinÀ elin poikana tÀÀllÀ!"
Henki silmÀili hÀntÀ leppeÀsti. Vaikka se vaan hienosti ja pikimmÀltÀnsÀ oli koskenut vanhaa miestÀ, nÀytti tÀmÀ yhÀ tuntevan sitÀ jÀsenissÀÀn. HÀnestÀ oli niinkuin tuhannet lemut olisivat uiskennelleet ilmassa, joihin jokaiseen liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja iloja ja huolta, kauan, kauan aikaa sitten unhotettuja!
"Sinun huulesi vapisee", lausui henki. "Ja mikÀ sinulla tuossa poskellasi on?"
Scrooge supisi, oudosti tavotellen, ettÀ se oli vÀhÀinen nyppylÀ, ja kÀski hengen viedÀ hÀnet, mihin se vaan tahtoi.
"Muistatko sinÀ tÀtÀ tietÀ?" kysyi henki.
"Muistanko sitÀ!" huudahti Scrooge innokkaasti; "minÀ voisin kulkea sitÀ silmÀt kiinni."
"Kumma, ettÀ se on ollut unhotuksissa niin monta vuotta!" sanoi henki.
"MennÀÀn eteenpÀin."
He astuivat pitkin tietÀ. Scrooge tunsi jokaisen portin ja pielen ja puun; siksi kuin vÀhÀinen kauppala siltoineen kirkkoineen etÀÀltÀ ilmestyi polveilevan joen rannalla. PörhöisillÀ, pienillÀ hevosilla ratsasti heitÀ kohden joukko poikia, huutaen muille pojille, jotka ajoivat maamiesten yksinkertaisissa kÀÀsyissÀ ja kÀrryissÀ. Kaikki nÀmÀt pojat olivat virkeÀllÀ mielellÀ ja hoilasivat toisillensa, kunnes avara lakea kaikkui iloisista ÀÀnistÀ niin, ettÀ kireÀ ilma oikein nauroi sitÀ kuullessaan.
"NÀmÀt ovat vaan olleitten varjoja", sanoi henki. "He eivÀt tiedÀ mitÀÀn meistÀ."
Hupaiset matkustajat tulivat likemmÀksi; ja kun he tulivat, tunsi Scrooge heidÀt ja sanoi heidÀn jokaisen nimensÀ. Miksi hÀn iloitsi niin ÀÀrettömÀsti, kun hÀn nÀki heidÀt! Miksi hÀnen kylmÀ silmÀnsÀ kiilsi, ja hÀnen sydÀmensÀ sykÀhti, kun he kulkivat ohitse! Miksi hÀn riemastui, kun hÀn kuuli heidÀn toivottavan iloista joulua toisillensa, samalla kuin he erosivat risti- ja sivuteille kukin kotiinsa lÀhteÀkseen! MitÀ iloinen joulu Scrooge'en koski? Hiiteen kaikki iloiset joulut! MitÀ hyvÀÀ hÀnellÀ koskaan niistÀ oli ollut?
"Koulu ei ole aivan tyhjÀ", lausui henki. "YksinÀinen, hylÀtty lapsi on jÀÀnyt sinne vielÀ."
Scrooge sanoi tuntevansa sen, ja hÀn nyyhkytti.
He poikkesivat maantieltÀ hyvin muistetulle kujalle ja lÀhestyivÀt tummanpunaisista tiilistÀ rakennettua kartanoa, jonka katolla oli vÀhÀisellÀ viirikukolla koristettu torni, kello sisÀssÀ. Se oli iso talo, mutta hÀviöllÀ; sillÀ avaroissa ulkohuoneissa ei kÀyty paljon enÀÀn, niitten seinÀt olivat kosteat ja sammaltuneet, akkunat sÀrkyneet ja portit rauenneet. Talleissa ja navetoissa kananpojat kaakottivat ja tepastelivat; ja vaunu-vajat ja aitat olivat ruohottuneet.
EikÀ asuinhuoneissakaan entinen komeus ollut paremmin sÀilynyt; sillÀ kun he astuivat kolkkoon porstuaan ja avoimista ovista katsahtivat monilukuisiin huoneisin, nÀkivÀt he, ettÀ ne olivat kehnosti varustetut huonekaluilla, kylmÀt ja tavattoman isot. Ummehtunut halu tuntui ilmassa, kaikki nÀytti kylmÀn paljaalta, joka tavalla taikka toisella muistutti, ettÀ liian paljon noustiin ylös kynttilÀn valolla ja syötiin niukalta.
He astuivat, henki ja Scrooge, porstuan poikki perÀllÀ olevan oven luo. TÀmÀ avautui heille, ja he nÀkivÀt pitkÀn, alastoman, ikÀvÀn huoneen, jota yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivÀt vielÀ enemmÀn alastomaksi. Yhden pulpetin nojalla luki paraikaa yksinÀinen poika vÀhÀisen valkean vieressÀ; ja Scrooge istahti jollekin penkille ja itki, kun hÀn nÀki oman unhotetun itse parkansa semmoisena, kuin se ennen oli.
Ei mitÀÀn hiljaista kajahdusta huoneessa, ei mitÀÀn hiirten vikinÀÀ ja telmettÀ panelin takaa, ei mitÀÀn tiukuntaa puoli-jÀÀtyneestÀ kaivontorvesta yksitoikkoisella takapihalla, ei mitÀÀn huokausta surevan poppelin lehdettömistÀ oksista, ei mitÀÀn joutavaa aitan-oven lenkkausta, niin, ei mitÀÀn valkean raksausta, joka ei kohdannut Scrooge'n sydÀntÀ, lauhduttanut sitÀ ja pannut hÀnen kyyneliÀnsÀ runsaasti juoksemaan.
Henki koski hĂ€nen kĂ€sivarteensa ja osoitti sormellansa hĂ€nen nuorempaa itseĂ€nsĂ€, joka oli kiintynyt lukemiseensa. YhtĂ€kkiĂ€ joku mies, joka oli puettu muukalaisiin vaatteisin â ihmeen todellinen ja selvĂ€ katsella â seisoi ulkopuolella akkunaa. HĂ€nellĂ€ oli kirves vyössĂ€, ja hĂ€n talutti suitsista aasia, jolla oli halkotaakka selĂ€ssĂ€.
"Oi, se on Ali Baba!" huudahti Scrooge ihastuksissa. "Se on rakas, vanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minÀ tiedÀn sen! ErÀÀnÀ jouluna, kun tuo yksinÀinen lapsi oli jÀtetty tÀnne aivan itsekseen, tuli hÀn ensi kerran, juuri niinkuin nyt. Poika raukka! ja Valentin", lausui Scrooge, "ja hÀnen hurja veljensÀ Orson; tuossa he astuvat! ja mikÀ hÀnen nimensÀ on, joka nukkuessansa, vaan alushousut pÀÀllÀ, laskettiin Damaskun portin eteen; etkö sinÀ nÀe hÀntÀ? Ja sultanin tallirenki, jonka haltiat kÀÀnsivÀt ylösalaisin; tuossa hÀn nyt seisoo pÀÀnsÀ pÀÀllÀ! Se oli oikein hÀnelle. Se ilahuttaa minua. MitÀ hÀn prinsessaa puolisoksi tahtoi!"
Kovastipa Scrooge'n kauppa-ystÀvÀt CityssÀ olisivat kummastuneet, jos olisivat kuulleet hÀnen aivan oudolla, itkun ja naurun sekaisella ÀÀnellÀ koko luontonsa vakavuudella puhuvan tÀmmöisistÀ asioista, sekÀ nÀhneet hÀnen innostuneet kasvonsa.
PK PźRMą7»Śś Śś 24026/24026-8-1.txt.html"Tuossa on papukaija!" huudahti Scrooge. "ViheriĂ€inen vartalo ja keltainen pyrstö ja pÀÀlaessa salatin kaltainen tupsu; tuossa se on! 'Robin Crusoe rukka', huusi se hĂ€nelle, kun hĂ€n palasi kotiin ja oli purjehtinut saarensa ympĂ€ri. 'Robin Crusoe rukka, missĂ€ sinĂ€ olet ollut, Robin Crusoe?' Mies luuli nĂ€kevĂ€nsĂ€ unta, mutta eipĂ€ nĂ€hnytkÀÀn. Se oli papukaija, nĂ€et. Tuossa Perjantai juoksee hengen rajasta vĂ€hĂ€isen lahdelman luo! Holoi! Hoi! Holoi!"
Sitten hÀnen tunteensa yhtÀkkiÀ muuttuivat, joka oli aivan tavatonta hÀnessÀ, ja hÀn sanoi, sÀÀlien entistÀ itseÀnsÀ: "poika parka!" ja alkoi jÀlleen itkeÀ.
"MinÀ soisin", mutisi Scrooge, pistÀen kÀtensÀ plakkariinsa ja katsoen ympÀrillensÀ, kun hÀn oli ensin pyyhkinyt pois kyynelensÀ manschetillaan: "mutta se on liian myöhÀistÀ nyt."
"MikÀ sinun nyt on?" kysyi henki.
"Ei mikÀÀn", vastasi Scrooge. "Ei mikÀÀn. Muuan poika lauloi eilis-iltana joulu-laulun ovellani. MinÀ soisin, ettÀ olisin antanut hÀnelle jotakin: siinÀ kaikki."
Henki hymyili miettivÀisesti ja viittasi kÀdellÀnsÀ, sanoen sitÀ tehdessÀÀn: "katsotaan toista joulua!"
Kun nÀmÀt sanat lausuttiin, kÀvi Scrooge'n entinen itse isommaksi, ja huone muuttui vÀhÀn pimeÀmmÀksi ja likaisemmaksi. Panelit siirtyivÀt tuonnemmaksi, akkunat ritsahtivat, muuri-savi putosi alas katosta ja paljaat ruoteet nÀkyivÀt sen sijaan; mutta kuinka nÀmÀt kaikki tapahtuivat, sitÀ ei Scrooge tietÀnyt enemmÀn, kuin tekÀÀn. HÀn tiesi vaan, ettÀ kaikki oli aivan oikein; ettÀ kaikki oli tapahtunut niin; ettÀ hÀn oli siinÀ yksinÀÀn taas, kun kaikki muut pojat olivat menneet kotiin iloisia lupa-pÀiviÀ viettÀmÀÀn.
HÀn ei lukenut nyt, vaan astuskeli edestakaisin epÀtoivoisena. Scrooge katseli henkeÀ, pudisti suruisesti pÀÀtÀnsÀ ja loi levottomasti silmÀnsÀ ovea kohden.
Se aukeni; pikkuinen tyttö, paljon nuorempi, kuin poika, tuli hiipien sisÀÀn, kiersi kÀsivartensa hÀnen kaulansa ympÀri, suuteli hÀntÀ monta kertaa ja puhutteli hÀntÀ "kalliiksi, kalliiksi veljeksi."
"MinÀ olen tullut noutamaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi, taputtaen pieniÀ kÀsiÀnsÀ ja notkistuen alaspÀin nauraaksensa. "Noutamaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!"
"Kotiin, pikku Fanny?" kertoi poika.
"Niin!" lausui lapsi aivan tÀynnÀnsÀ iloa. "Kotiin kerrallaan. Kotiin ijÀksi pÀivÀÀ. IsÀ on nyt monta vertaa ystÀvÀllisempi, kuin hÀnen oli tapa olla, ettÀ koti on niinkuin taivas! HÀn puhui niin lempeÀsti minulle erÀÀnÀ suloisena iltana, kun aioin juuri panna maata, ettÀ minÀ rohkenin kysyÀ hÀneltÀ kerran vielÀ, etkö sinÀ saisi tulla kotiin; ja hÀn sanoi: 'kyllÀ, kyllÀ hÀn saa'; ja lÀhetti minut vaunuilla tuomaan sinua, ja sinusta tulee mies!" arveli lapsi, avaten silmiÀnsÀ, "eikÀ sinun tarvitse koskaan enÀÀ palata tÀnne; mutta ensiksi me olemme kaikki yhdessÀ koko joulun pitkÀn ja vietÀmme mitÀ iloisinta aikaa koko mailmassa."
"Onpa sinusta tullut koko aikaihminen, pikku Fanny!" huudahti poika.
Tyttö taputti kÀsiÀnsÀ ja nauroi ja koetti koskea hÀnen pÀÀtÀnsÀ; mutta, kun hÀn oli liian lyhyt nauroi taas ja nousi varpaillensa hÀntÀ halaillakseen. Nyt hÀn alkoi lapsellisessa innossansa vetÀÀ hÀntÀ ovea kohden; ja poika, joka ei ollut vastahakoinen lÀhtemÀÀn, seurasi hÀntÀ.
Kauhea ÀÀni huusi eteis-huoneesta: "tuokaat alas nuori herra Scrooge'n arkku!" ja samalla ilmestyi koulumestari itse, joka katseli nuorta herra Scrooge'a tuimalla ystÀvÀllisyydellÀ ja pelÀstytti hÀntÀ kovasti, kun hÀn löi kÀttÀ hÀnen kanssaan. Sitten hÀn vei pojan ja hÀnen sisarensa kellarinkaltaiseen, vÀrisyttÀvÀÀn vierashuoneesen. TÀssÀ ikivanhassa huoneessa olivat kartat seinÀllÀ ja taivaan- ja maanpallot akkunoilla vahan-nÀköiset pakkasesta. SiinÀ hÀn toi esiin pullon kummallisen vaaleata viiniÀ ja venkaleen ihmeen raskasta kakkua, ja jakeli nÀitÀ herkkuja vÀhin erin nuorelle vÀelle, Samalla kuin hÀn lÀhetti ulos laihan palvelian tarjoamaan lasillista "jotakin" kyytimiehelle, joka vastasi, ettÀ hÀn kiitti isÀntÀÀ, mutta, jos se oli saman tapin takaa, kuin se, jota hÀn ennen oli maistanut, oli hÀn mieluisammin ilman. TÀllÀ vÀlin oli nuori herra Scrooge'n arkku sidottu kiinni vaunuihin, lapset jÀttivÀt oikein mielihyvÀllÀ koulumestarin hyvÀsti, nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti puutarhaa alaspÀin, niin ettÀ kerkeÀt pyörÀt tuoksuttivat hÀrmÀÀ ja lunta, kuin vihmaa, talvi-vehreÀn tummista lehdistÀ.
"Aina hento olento, jonka yksi tuulen löyhÀys olisi voinut lakastuttaa", lausui henki. "Mutta hÀnellÀ oli suuri sydÀn!"
"Niin oli", huudahti Scrooge. "SinÀ olet oikeassa. MinÀ en tahdo kieltÀÀ sitÀ. Jumala varjelkoon minua!"
"HÀn kuoli vaimona", jatkoi henki, "ja hÀnellÀ oli luullakseni lapsia."
"Yksi lapsi", vastasi Scrooge.
"Oikein", lausui henki. "Sinun sisarenpoikasi!"
Scrooge nÀytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti: "niin."
Vaikka he olivat vast'ikÀÀn jÀttÀneet koulun taaksensa, seisoivat he nyt jonkun kaupungin vireillÀ kaduilla, jossa haamu-kulkiat hyörivÀt edestakaisin; jossa haamu-kÀrryt ja vaunut taistelivat tiestÀ ja kaikki todellisen kaupungin toimi ja touhu ilmestyi. Koristetut puodit osoittivat aivan selvÀsti, ettÀ tÀÀllÀkin oli joulu jÀlleen; mutta nyt oli ilta, ja kadut olivat valaistut.
Henki pysÀhtyi erÀÀn puodin oven eteen ja kysyi Scrooge'lta, tunsiko hÀn sitÀ.
"Tunnenko minÀ sitÀ!" lausui Scrooge. "Olinhan minÀ opissa siellÀ!"
He astuivat sisÀÀn. Kun Scrooge nÀki vanhan, villaperuukilla varustetun gentlemanin, joka istui niin korkean pulpetin takana, ettÀ, jos hÀn olisi ollut kahta tuumaa pitempi, hÀn varmaan olisi lyönyt pÀÀnsÀ kattoon, huudahti hÀn aivan innostuneena:
"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon hÀntÀ; se on Fezziwig ihka elÀvÀnÀ jÀlleen!"
Vanha Fezziwig laski alas kynÀnsÀ ja katsahti ylös kelloon, joka osoitti sÀntilleen seitsemÀÀ. HÀn hieroi kÀsiÀnsÀ; jÀrjesteli vÀljÀÀ liiviÀnsÀ; naurahti koko ruumiillansa, varpaista alkain hyppysiin saakka; ja huusi hupaisella, öljyisellÀ, runsaalla, lihavalla, iloisella ÀÀnellÀ:
"Ohoi, siellÀ! Ebenezer! Dick!"
Scrooge'n entinen itse, joka nyt oli kasvanut tÀydeksi nuorukaiseksi, tuli hilpeÀsti sisÀÀn ja hÀnen perÀstÀÀn hÀnen oppikumppaninsa.
"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Oi Jumala, aivan niin. Tuossa hÀn on. HÀn piti kovasti paljon minusta, piti erittÀin. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"
"Ohoi, poikani!" lausui Fezziwig. "Ei mitÀÀn työtÀ enÀÀ tÀnÀ iltana.
Joulun-aatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan akkunanluukut ylös", huusi
vanha Fezziwig ja taputti lujasti kÀsiÀnsÀ, "ennenkuin ennÀttÀÀ sanoa:
Jack Robinson!"
Te ette voisi uskoa, kuinka nĂ€mĂ€t molemmat toverit ryhtyivĂ€t tehtĂ€vÀÀnsĂ€. He hyökkĂ€sivĂ€t kadulle luukkuinensa â yksi, kaksi, kolme â nostivat ne asemillensa â neljĂ€, viisi, kuusi â salpasivat ne ja vÀÀnsivĂ€t kiinni â seitsemĂ€n, kahdeksan, yhdeksĂ€n â ja palasivat, ennenkuin olisitte ehtineet lukea kahteentoista saakka, lÀÀhĂ€ttĂ€en, kuin kilpahevoset.
"Ohoi!" huusi vanha Fezziwig ja keikahti kummallisella ketteryydellÀ alas korkealta pulpetilta. "Korjatkaat pois, pojat, ja tehkÀÀt kosolta tilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!"
Korjatkaat pois! SiellÀ ei ollut mitÀÀn, jota he eivÀt olisi korjanneet taikka jaksaneet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Se oli tuota hÀtÀÀ tehty. Kaikki irtonaiset kapineet siirrettiin syrjÀpuoleen, niinkuin niitÀ olisi iki-pÀiviksi karkoitettu pois yleisön silmistÀ; lattia lakaistiin ja kastettiin, lamput puhdistettiin, poltoksia lisÀttiin pesÀÀn; ja puoti oli yhtÀ sievÀ ja lÀmmin ja kuiva ja valoisa paali-sali, kuin mitÀ milloinkaan mieli teki nÀhdÀ talvi-iltana.
SisÀÀn tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa, ja kiipesi ylös korkealle pulpetille ja teki soittolavan siitÀ ja viritti niinkuin viisikymmentÀ vatsanvaivaa. SisÀÀn tuli Mrs. Fezziwig, ÀÀretön, ruumistunut hymy. SisÀÀn tuli kolme neiti Fezziwig'iÀ, sÀteilevinÀ ja suloisina. SisÀÀn tuli ne kuusi nuorta poikaa, joitten sydÀmet he sÀrkivÀt. SisÀÀn tuli kaikki ne nuoret miehet ja naiset, joita vanha Fezziwig kÀytti kaupassaan. SisÀÀn tuli palvelusneitsyt ja hÀnen serkkunsa, leipuri. SisÀÀn tuli kyökkipiika ja hÀnen veljensÀ erityinen ystÀvÀ, maidon-tuoja. SisÀÀn tuli poika kadun toiselta puolelta, jonka epÀiltiin saavan liian vÀhÀn ruokaa isÀnnÀltÀnsÀ, koettaen lymytÀ toisen talon tytön taakse, jota emÀntÀ nÀhtÀvÀsti oli repinyt korvista. SisÀÀn he tulivat kaikki, toinen toisensa perÀstÀ; mitkÀ ujosti, mitkÀ rohkeasti, mitkÀ sievÀsti, mitkÀ kömpelöisesti, mitkÀ sysÀten, mitkÀ nykÀisten; sisÀÀn he tulivat kaikki, jos jollakin lailla. Nyt he kaikki astuivat, kaksikymmentÀ paria kerrallaan, ensiksi keskilattialle, jakaantuivat oikealle ja vasemmalle, ja palasivat, puoli-piiriÀ tehden, samaan paikkaan; alaspÀin keskeltÀ ja ylös takaisin; moninaisesti kierrellen ja parveillen; vanha etu-pari poiketen vÀÀrÀssÀ paikassa; uusi etu-pari lÀhtien sekin pois nurinpÀin, niin pian kuin se pÀÀsi; kaikki parit viimeiseltÀ etuparina eikÀ yksikÀÀn takapari auttamassa heitÀ! Kun oli jouduttu niin pitkÀlle, paukutti vanha Fezziwig kÀsiÀnsÀ seisauttaaksensa tanssia ja huusi: "hyvin tehty!" ja viulunjohtaja upotti kuumat kasvonsa portteri-ruukkuun, joka oli erittÀin hankittu sitÀ tarkoitusta varten. Mutta ylenkatsoen lepoa, alkoi hÀn kohta, kuin hÀn taas ilmestyi ja vaikk'ei ollut vielÀ yhtÀÀn tanssijoita, uudestaan soittaa, niinkuin toinen viuluniekka olisi uuvuksissaan kannettu kotiin akkunanluukulla, ja hÀn itse olisi ihan uusi mies, joka oli pÀÀttÀnyt voittaa hÀnet tai kuolla.
Tuosta jÀlleen tanssittiin, sitten kÀytiin panttileikkejÀ, ja tanssittiin taas, ja siellÀ oli kakkua, ja siellÀ oli negus'ta, ja siellÀ oli iso könttÀ kylmÀÀ paistettua lihaa, ja siellÀ oli iso könttÀ kylmÀÀ keitettyÀ lihaa, ja siellÀ oli joulutorttuja ja paljon olutta. Mutta illan paras kohta tuli paistetun ja keitetyn lihan jÀlkeen, kun viulunsoittaja (viekas koira, huomaa! Senlaatuinen mies, joka ymmÀrsi ammattinsa paremmin, kuin te taikka minÀ olisimme voineet neuvoa hÀnelle) aloitti "Sir Roger de Coverley'ta." Silloin vanha Fezziwig asetti itsensÀ tanssimaan Mrs. Fezziwig'in kanssa. LisÀksi etuparina; aika hyvÀ kappale työtÀ leikattuna heidÀn eteensÀ; kolme- taikka neljÀkolmatta paria osan-ottajia; ihmisiÀ, joitten kanssa ei kÀynyt pilaa laskeminen; ihmisiÀ, jotka tahtoivat tanssia eivÀtkÀ ymmÀrtÀneet kÀvelemistÀ ollenkaan.
Mutta vaikka heitĂ€ olisi ollut kaksi sen vertaa â jopa neljĂ€ sen vertaa â olisi vanha Fezziwig pitĂ€nyt heille, ja niin myöskin Mrs. Fezziwig. MitĂ€ Mrs. Fezziwig'iin tulee, ansaitsi hĂ€n olla miehensĂ€ toveri sanan kaikissa merkityksissĂ€. Joll'ei tĂ€ssĂ€ ole suuri ylistys, sanokaat minulle suurempi, ja minĂ€ kĂ€ytĂ€n sitĂ€. Ilmeinen valo nĂ€ytti lĂ€htevĂ€n Fezziwig'ien pohkeista. Ne kumottivat jokaisessa paikassa tanssissa, niinkuin kuut. Te ette olisi voineet toisena hetkenĂ€ sanoa, kuinka niitten toisena kĂ€visi. Ja kun vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig olivat suorittaneet koko tanssin: "etenemiset ja taantumiset", "molemmat kĂ€det kumppanillenne", "kumarrukset ja niiaukset", "korkkiruuvin", "pistĂ€kÀÀt lanka neulan silmÀÀn" ja "palatkaat paikallenne", hypĂ€hti Fezziwig ylös â hypĂ€hti niin nĂ€ppĂ€rĂ€sti, ettĂ€ nĂ€ytti siltĂ€, kuin hĂ€n olisi vilkuttanut jalkojansa, ja pÀÀsi seisaalleen jĂ€lleen vĂ€hintĂ€kÀÀn horjumatta.
Kun kello löi yksitoista, loppuivat nÀmÀt kotipaalit. Mr. ja Mrs. Fezziwig asettuivat kumpikin ovipuolensa viereen ja pudistaen erityisesti jokaisen kÀttÀ, kun hÀn meni pois, toivotti hÀnelle iloista joulua. Kun kaikki olivat lÀhteneet, paitsi molemmat puotipojat, tekivÀt he nÀitten samoin; ja niin hilpeÀt ÀÀnet hiljenivÀt, ja pojat laskettiin menemÀÀn vuoteillensa, jotka olivat tiskin alla takapuodissa.
Koko tÀmÀn ajan kuluessa oli Scrooge menetellyt, niinkuin ihminen, jolta jÀrki on kadonnut. HÀnen sydÀmensÀ ja sielunsa olivat nÀkymöllÀ hÀnen entisen itsensÀ kanssa. HÀn vakuutti todeksi kaikki, muisti kaikki, nautti kaikista ja hÀnessÀ huomattiin mitÀ kummallisin mielenliikutus. Vasta kuin hÀnen entisen itsensÀ ja Dick'in loistavat kasvot kÀÀntyivÀt heidÀn puolestaan, muisti hÀn hengen ja havaitsi, ettÀ se tarkkaan katseli hÀntÀ, samalla kuin valkea sen pÀÀlaessa paloi aivan kirkkaasti.
"VÀhÀllÀ", lausui henki, "tuommoiset yksinkertaiset ihmiset kiitollisiksi saa."
"VÀhÀllÀ!" toisti Scrooge.
Henki viittasi hÀnelle, ettÀ hÀn kuuntelisi molempia puotipoikia, jotka nyt kaikesta sydÀmestÀnsÀ kiittelivÀt Fezziwig'iÀ, ja sanoi niin tehtyÀÀn:
"No! Eikö niin? HÀn on kuluttanut vaan muutamia puntia teidÀn maallisesta rahastanne; kolme taikka kukaties neljÀ. Onko tuo niin suuri asia, ettÀ hÀn ansaitsee nÀitÀ kiitoksia?"
"Ei se se ole", lausui Scrooge, tulistuen muistutuksesta ja puhuen huomaamatta, niinkuin hÀnen entinen eikÀ myöhempi itsensÀ. "Ei se se ole. HÀnellÀ on voima tehdÀ meidÀt onnellisiksi taikka onnettomiksi; tehdÀ palveluksemme helposti taikka vaikeaksi; huviksi taikka rasitukseksi. Vaikka hÀnen voimansa olisi sanoissa ja katseissa; asioissa, niin halvoissa ja vÀhÀpÀtöisissÀ, ettÀ olisi mahdoton laskea yhteen ja luetella niitÀ; entÀ sitten? Se onnellisuus, jonka hÀn antaa, on aivan yhtÀ suuri, kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden."
HÀn tunsi hengen silmÀyksen ja pysÀhtyi.
"MitÀ nyt?" kysyi henki.
"Ei mitÀÀn erittÀin", vastasi Scrooge.
"KyllÀ kai jotakin?" vÀitti henki.
"Ei", sanoi Scrooge, "ei. MinÀ soisin juuri nyt voivani lausua pari kolme sanaa konttoristilleni. SiinÀ kaikki."
HÀnen entinen itsensÀ vÀÀnsi alas lamput, kun hÀn lausui tÀmÀn toivon; ja Scrooge ja henki seisoivat taas vieretysten taivasalla.
"Minun aikani kÀy lyhyeksi", muistutti henki. "Joutuin!"
TÀtÀ ei sanottu Scrooge'lle eikÀ kellekÀÀn, jonka hÀn voi eroittaa, mutta se vaikutti Àkillisen muutoksen. SillÀ taas Scrooge nÀki itsensÀ. HÀn oli vanhempi nyt; oli mies parhaimmillaan. HÀnen kasvoissaan ei ollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjÀ viimoja; mutta niissÀ oli ruvennut ilmestymÀÀn tarkkuuden ja itaruuden merkkejÀ. HÀnen silmÀssÀnsÀ oli kiihkeÀ, ahne, levoton liikunta, joka osoitti sitÀ himoa, joka oli pÀÀssyt juurtumaan, ja paikkaa, mihin kasvavan puun varjo laskeutuisi.
HÀn ei ollut yksinÀÀn, vaan istui kauniin, nuoren, murhevaatteisin puetun tytön vieressÀ. Tytön silmissÀ oli kyyneliÀ, jotka kiilsivÀt menneitten joulujen hengen valossa.
"Se on vÀhÀinen asia", lausui tyttö lempeÀsti. "Sinulle varsin vÀhÀinen. Toinen epÀjumala on sysÀnnyt minut sijaltani; ja jos se voi tulevaisuudessa ilahuttaa ja lohduttaa sinua, niinkuin minÀ olisin tahtonut koettaa, ei minulla ole mitÀÀn syytÀ suruun."
"MikÀ epÀjumala on sysÀnnyt pois sinut?" vastasi hÀn.
"Kultainen epÀjumala."
"SiinÀ mailman tasapuolisuus on!" sanoi hÀn. "Tuskin se moittii mitÀÀn niin paljon, kuin köyhyyttÀ; vaan tuskin se ylenkatsoo mitÀÀn niin suuresti, kuin rikkaaksi pyrkimistÀ!"
"SinÀ pelkÀÀt mailmaa liian paljon", vastasi tyttö sÀyseÀsti. "Kaikki sinun muut toiveesi ovat kadonneet toivoon pÀÀstÀ sen viheliÀisistÀ soimauksista. MinÀ olen nÀhnyt sinun jalompien pyrintöjesi, toinen toisensa perÀstÀ raukeavan, siksi kuin pÀÀhimo, voiton himo, kokonaan on valloittanut sinut. Enkö minÀ ole?"
"EntÀ sitten?" arveli hÀn. "Vaikka olisinkin kÀynyt viisaammaksi, mitÀ sitten? MinÀ en ole muuttunut sinun suhteesi."
Tyttö pudisti pÀÀtÀnsÀ.
"Olenko minÀ?"
"MeidÀn liittomme on vanha. Se tehtiin, kun molemmat olimme köyhÀt ja tyydyimme olemaan niin, siksi kuin joskus voisimme kÀrsivÀllisen ahkeruutemme kautta parantaa maallista tilaamme. SinÀ olet muuttunut. Silloin sinÀ olit toinen mies."
"MinÀ olin lapsi", sanoi hÀn maltittomasti.
"Sinun omat tunteesi ilmoittavat sinulle, ettÀ sinÀ et ollut, mitÀ sinÀ nyt olet", vastasi tyttö. "MinÀ olen. MikÀ lupasi onnea, kun olimme yksi sydÀmessÀ, se on pelkkÀÀ kurjuutta nyt, kun olemme kaksi. Kuinka usein ja kuinka tyystisti minÀ olen ajatellut tÀtÀ, en tahdo sanoa. SiinÀ on kyllin, ettÀ olen ajatellut sitÀ ja voin pÀÀstÀÀ sinut vapaaksi."
"Olenko minÀ koskaan pyytÀnyt pÀÀstÀ vapaaksi?"
"Sanoilla. Ei. Ei koskaan."
"MillÀ sitten?"
"Muuttuneella luonnolla; uudella mielenlaadulla; toisenlaisella elÀmÀn suunnalla; toisenlaisella toivolla sen suurena pÀÀmÀÀrÀnÀ. Kaikella, joka teki minun rakkauteni jonkun arvoiseksi sinun silmissÀsi. Jollei vÀlimme koskaan olisi ollut tÀmmöinen", lausui tyttö, katsellen hÀntÀ lempeÀsti, mutta vakavasti, "sano minulle, etsisitkö minua ja koettaisitko voittaa minun sydÀntÀni nyt? Oi, ei!"
HÀn nÀytti vasten tahtoansa myöntÀvÀn tÀtÀ arvelua oikeaksi. Mutta hÀn sanoi jonkunlaisella ponnistuksella: "SinÀ et ajattele sitÀ."
"MinĂ€ ajattelisin mielellĂ€ni toisin, jos vaan saattaisin", lausui tyttö, "Jumala sen tietÀÀ! Kun minĂ€ olen oppinut tĂ€mĂ€nlaatuisen totuuden, tiedĂ€n minĂ€, kuinka voimakas ja vastustamaton se on. SillĂ€ jos sinĂ€ olisit vapaa tĂ€nÀÀn, huomenna, taikka eilen olisit ollut, sopiiko minun koskaan uskoa, ettĂ€ sinĂ€ valitsisit varattoman tytön â sinĂ€, joka ystĂ€vĂ€llisissĂ€ puheissakin hĂ€nen kanssaan arvostelet kaikkia voiton mukaan; taikka, jos sinĂ€, ainoasta johdattavasta peri-ajatuksestasi huolimatta, valitsisit hĂ€net, enkö minĂ€ tiedĂ€, ettĂ€ katumus ja suru varmaan seuraisivat? MinĂ€ tiedĂ€n sen; ja minĂ€ pÀÀstĂ€n sinut vapaaksi. TĂ€ydestĂ€ sydĂ€mestĂ€ni ja rakkauteni tĂ€hden hĂ€neen, jona sinĂ€ kerta olit."
HÀn aikoi puhua; mutta kÀÀntÀen pois pÀÀtÀÀn, jatkoi tyttö:
"TĂ€mĂ€ â menneitten muisto saattaa minut puoleksi siihen toivoon â ehkĂ€ surettaa sinua. Lyhyt, varsin lyhyt aika, ja sinĂ€ haihdutat ilolla muiston siitĂ€, niinkuin hyödyttömĂ€n unelman, josta onneksi herĂ€sit. Ole onnellinen siinĂ€ elĂ€mĂ€ssĂ€, jonka olet valinnut!"
Tyttö meni, ja he erosivat.
"Henki!" sanoi Scrooge, "ÀlÀ nÀytÀ minulle mitÀÀn enÀÀ! Vie minut kotiin. Miksi tahdot vaivata minua?"
"Yksi varjo lisÀksi!" huudahti henki.
"Ei enÀÀ!" vastasi Scrooge. "Ei enÀÀ. MinĂ€ en tahdo nĂ€hdĂ€ sitĂ€. ĂlĂ€ nĂ€ytĂ€ minulle mitÀÀn enÀÀ!"
Mutta armoton henki kietoi hÀnet molemmilla kÀsivarsillaan ja pakoitti hÀntÀ katsomaan, mitÀ lÀhinnÀ tapahtui.
He olivat toisella nÀkymöllÀ ja toisessa paikassa: erÀÀssÀ huoneessa, joka ei ollut aivan iso eikÀ komea, mutta tÀynnÀ kaikenlaista mukavuutta. LikellÀ talvivalkeata istui kaunis, nuori tyttö, joka oli niin suuresti Àskeisen muotoinen, ettÀ Scrooge luuli sitÀ samaksi, kunnes hÀn nÀki hÀnen, nyt miellyttÀvÀnÀ vaimona, istuvan vastapÀÀtÀ tytÀrtÀnsÀ. TÀssÀ huoneessa oli hirveÀ hÀlinÀ, sillÀ siellÀ oli lapsia enemmÀn, kuin Scrooge kiihtyneessÀ mielentilassaan pystyi lukemaan; eivÀtkÀ he, ikÀÀnkuin tuo ylistetty lauma runoelmassa, olleet neljÀkymmentÀ lasta, jotka kÀyttivÀt itsensÀ niinkuin yksi, vaan jokainen lapsi kÀytti itsensÀ niinkuin neljÀkymmentÀ. Seuraukset olivat melskeiset ylenmÀÀrin; mutta ei kukaan nÀyttÀnyt huolivan siitÀ; pÀinvastoin Àiti ja tytÀr nauroivat sydÀmestÀÀn ja iloitsivat siitÀ; ja jÀlkimÀistÀ, joka pian alkoi ryhtyÀ leikkeihin, ryöstivÀt pikku rosvot ihan sÀÀlimÀttÀ. MitÀ minÀ en olisi antanut saadakseni olla yksi heistÀ! Vaikka minÀ en olisi voinut koskaan olla niin taitamaton, ei, ei! MinÀ en olisi koko mailman aarteista rytistÀnyt tuota palmikoittua tukkaa ja repinyt sitÀ alas; ja mitÀ tuohon herttaiseen pikku kenkÀÀn tulee, minÀ en olisi temmannut sitÀ pois, Jumala siunatkoon sieluani! vaikkapa olisin pelastanut henkeni sillÀ. EnkÀ minÀ olisi voinut leikillÀ mitata hÀnen vyötÀisiÀÀn, niinkuin he tekivÀt, rohkeat, nuoret veitikat; minÀ olisin pelÀnnyt, ettÀ kÀsivarteni olisi rangaistukseksi kasvanut koukkuun eikÀ koskaan kÀynyt suoraksi jÀlleen. Vaan kuitenkin olisin mielellÀni, minÀ myönnÀn sen, tahtonut koskea hÀnen huuliansa; kysyÀ hÀneltÀ jotakin, ettÀ hÀn olisi avannut niitÀ; katsella hÀnen maahan luotuin silmiensÀ ripsiÀ eikÀ kuitenkaan saattaa hÀntÀ vÀhintÀkÀÀn punehtumaan; pÀÀstÀÀ valloilleen hiusten aaltoja, joista yksi kiehkura jo olisi ollut verraton muisto; lyhyeltÀ, minÀ olisin tahtonut, sen tunnustan, saada vaikka vÀhimmÀn noitten lasten etu-oikeuksista, ja kuitenkin olla kyllÀksi mies panemaan arvoa siihen.
Mutta nyt kuului kolkutus ovelta, ja heti rynnÀttiin yhteisesti sinnepÀin, ettÀ tyttö nauravalla muodolla ja vaatteet epÀjÀrjestyksessÀ keskellÀ riehuvaa joukkoa kannettiin sitÀ kohden, juuri hyvÀÀn aikaan tervehtimÀÀn isÀÀ, joka tuli kotiin, mies muassa, kantaen joululahjoja ja leluja. SiinÀ mar huudettiin ja oteltiin ja turvatonta kantajaa ahdistettiin! SiinÀ tehtiin tuoleista tikapuut, kiivettiin ylös, kourittiin hÀnen plakkareitansa, riistettiin hÀneltÀ papereihin kÀÀrityt paketit, kiristettiin hÀntÀ kutreista, kiikuttiin hÀnen kaulassaan, koputettiin hÀntÀ selkÀÀn ja potkittiin hÀnen jalkojansa! NiitÀ ihmeen ja ilon huutoja, joilla jokaisen paketin avaaminen vastaan-otettiin! SitÀ kauheata ilmoitusta, ettÀ sylilapsi oli tavattu juuri kuin se pisti vauvan paistinpannua suuhunsa, ja ettÀ oli enemmÀn kuin luultava, ettÀ se jo oli nielaissut kalkkunan, joka oli liimattu puu-vatiin! SitÀ ÀÀretöntÀ lohdutusta, kun huomattiin, ettÀ se oli tyhjÀÀ hÀtÀilemistÀ! SitÀ iloa ja kiitollisuutta ja ihastusta! NiitÀ on kaikkia mahdoton kuvailla. SiinÀ on kyllÀ, ettÀ vÀhitellen lapset ja heidÀn mielenliikuntonsa siirrettiin ulos arki-huoneesta ja, yksi astuin erÀltÀÀn, ylikerrokseen, jossa he menivÀt levolle ja niin asettuivat.
Ja nyt Scrooge entistÀ tarkemmin katseli, kun perheen isÀ, johonka tytÀr hellÀsti nojautui, istui alas hÀnen ja Àidin kanssa oman lietensÀ ÀÀreen; ja kun hÀn ajatteli, ettÀ aivan samanlainen olento, yhtÀ tÀynnÀnsÀ suloa ja lupausta, olisi voinut sanoa hÀntÀ isÀksi ja olla kevÀt hÀnen elÀmÀnsÀ kolkossa talvessa, kÀvivÀt hÀnen silmÀnsÀ kosteaksi.
"Kultaseni", lausui mies, kÀÀntyen puolisoonsa hymyillen, "minÀ nÀin tÀnÀ iltana erÀÀn vanhan ystÀvÀsi."
"Kuka se oli?"
"Arvaappas!"
"Kuinka minÀ sitÀ voisin? Ei, kyllÀ tiedÀn", lisÀsi hÀn samalla, nauraen, kun mieskin nauroi. "Mr. Scrooge."
"Mr. Scrooge se olikin. MinÀ menin hÀnen konttorinsa akkunan ohitse ja, koska se oli auki ja kynttilÀ paloi huoneessa, tÀytyi minun melkein vÀkisinkin katsoa hÀntÀ. HÀnen kumppaninsa makaa kuolinvuoteellaan, kuulin minÀ; ja tuossa hÀn istui yksinÀÀn. Aivan yksinÀÀn mailmassa, luulen minÀ."
"Henki!" lausui Scrooge sortuneella ÀÀnellÀ. "Vie minut pois tÀstÀ paikasta."
"MinĂ€ sanoin sinulle, ettĂ€ nĂ€mĂ€t olivat olleitten varjoja", vastasi henki. "ĂlĂ€ moiti minua siitĂ€, ettĂ€ ne ovat, mitĂ€ ovat!"
"Vie minut pois!" huudahti Scrooge, "minÀ en kestÀ tÀtÀ!"
HÀn kÀÀntyi henkeÀ pÀin, ja huomaten, ettÀ se katseli hÀntÀ kasvoilla, joissa jollakin oudolla tavalla oli joku osa kaikista niistÀ kasvoista, joita se oli nÀyttÀnyt hÀnelle, alkoi hÀn taistella sitÀ vastaan.
"JĂ€tĂ€ minut! Vie minut takaisin. ĂlĂ€ vaivaa minua enÀÀ!"
Taistelossa â taisteloksi sitĂ€ tuskin sopi sanoa, kosk'ei henki millÀÀn tavalla nĂ€yttĂ€nyt tekevĂ€n vastusta eivĂ€tkĂ€ toisen ponnistukset kuitenkaan hĂ€ntĂ€ jĂ€rkĂ€hyttĂ€neet, havaitsi Scrooge, ettĂ€ sen valo leimusi korkeana ja kirkkaana; ja vĂ€hĂ€n arvaten, ettĂ€ hengen vaikutus hĂ€neen lĂ€hti tĂ€stĂ€ valosta, tarttui hĂ€n sammutinlakkiin ja painoi sen nopeasti alas sen pÀÀhĂ€n.
Henki lytistyi sen alla, ettÀ sammutin peitti koko sen ruumiin; mutta vaikka Scrooge painoi sitÀ alas kaikella voimallansa, ei hÀn voinut kÀtkeÀ sen valoa, joka yhtenÀ virtana valui sen alta maahan.
HÀn tunsi, ettÀ hÀn oli uuvuksissa ja ettÀ hÀntÀ sanomattomasti nukutti, sekÀ ettÀ hÀn oli omassa makuuhuoneessaan. HÀn painalti vielÀ lakkia jÀÀhyvÀisiksi, jotta hÀnen kÀtensÀ puutuivat, ja ehti tuskin kömpiÀ vuoteesensa, kun hÀn jo vaipui sitkeÀÀn uneen.
Toinen kolmesta hengestÀ.
Scrooge herÀsi kesken tavattoman ankaraa kuorsaamista. HÀn nousi istualle vuoteessansa ja koetti selvittÀÀ ajatuksiansa. TÀllÀ kertaa hÀnen ei ollut tilaisuus saada tietÀÀ, ettÀ kello taas oli yksi lyömÀllÀnsÀ. HÀn tunsi, ettÀ hÀn oli tointunut oikeaan aikaan juuri neuvotellakseen toisen lÀhettilÀÀn kanssa, joka Jakob Marley'n toimesta tuli hÀnen luokseen. Mutta huomaten, ettÀ hÀntÀ rupesi pahasti viluttamaan, kun hÀn odotti saadaksensa nÀhdÀ, minkÀpuolisen uutimen vasta ilmestyvÀ henki vetÀisi syrjÀÀn, työnsi hÀn ne kaikki omin kÀsin sivulle ja, laskeutuen jÀlleen alas, alkoi tarkasti tÀhystellÀ joka taholle ympÀri vuodetta. SillÀ hÀnen teki mieli puhutella henkeÀ heti, kuin se tuli, eikÀ hÀn tahtonut Àkki-arvaamatta tavata sitÀ ja sÀikÀhtyÀ.
Reippaan luokan herrasmiehet, jotka kehuvat tietÀvÀnsÀ tempun taikka pari sekÀ tavallisesti huolivat kotisi pÀivÀnajasta, ilmoittavat kelvollisuuttaan kummallisiin seikkoihin sillÀ puheella, ettÀ he pystyvÀt kaikkiin "kruunusta ja rististÀ" alkaen miestappoon saakka; joitten molempien vastakohtien vÀlillÀ epÀilemÀttÀ on melkoisen laaja ja lukuisa joukko asioita. Vaikk'en rohkene vÀittÀÀ aivan nÀin paljoa Scrooge'n puolesta, aion minÀ kuitenkin pyytÀÀ teitÀ uskomaan, ettÀ hÀn oli valmis nÀkemÀÀn koko lauman outoja ilmauksia, ja ettei mikÀÀn, sylilapsesta sarvikuonoon asti, olisi voinut erittÀin hÀmmÀstyttÀÀ hÀntÀ.
Mutta vaikka hĂ€n nyt tiesi odottaa melkein kaikkia, ei hĂ€n millÀÀn lailla tietĂ€nyt odottaa olemattomia; ja kun siis kello löi yksi eikĂ€ mitÀÀn henkeĂ€ ilmestynyt, rupesi hĂ€ntĂ€ kovasti vĂ€risyttĂ€mÀÀn. Viisi minutia, kymmenen minutia, neljĂ€nnes kului, eikĂ€ mitÀÀn tullut. Koko tĂ€mĂ€n ajan makasi hĂ€n vuoteellansa aivan keskellĂ€ punaista valoa, joka tulvasi siihen, kun kello löi yksi, ja joka, koska se ei ollut muuta kuin valoa, huoletti paljon enemmĂ€n, kuin kymmenkunta henkiĂ€, sen vuoksi ettĂ€ oli mahdoton saada selkoa, mitĂ€ se tarkoitti taikka toimitti. HĂ€n varoi vĂ€listi, ettĂ€ hĂ€nessĂ€ oli juuri tĂ€llĂ€ hetkellĂ€ joku merkillinen itse-palamisen kohtaus, eikĂ€ hĂ€nellĂ€ ollut edes sitĂ€ lohdutusta, ettĂ€ hĂ€n itse tiesi sen. ViimeiseltĂ€ alkoi hĂ€n kuitenkin ajatella niinkuin te taikka minĂ€ kohta olisimme ajatelleet; sillĂ€ ainahan se, joka ei ole hĂ€dĂ€ssĂ€, tietÀÀ, mitĂ€ olisi pitĂ€nyt hĂ€dĂ€ssĂ€ tehdĂ€, ja olisi varmaan lisĂ€ksi tehnyt niin â viimeiseltĂ€, sanon, alkoi hĂ€n ajatella, ettĂ€ tĂ€mĂ€n aaveisen valon lĂ€hde ja salaisuus oli lĂ€heisessĂ€ huoneessa, josta se nĂ€yttikin virtaavan, kun tarkemmin seurasi sen jĂ€lkiĂ€. Kun tĂ€mĂ€ ajatus oli kokonaan valloittanut hĂ€nen mielensĂ€, nousi hĂ€n hiljalleen ja tallusti tohveleissaan oven luo.
Samalla silmÀnrÀpÀyksellÀ, kuin Scrooge'n kÀsi tarttui lukkoon, huusi outo ÀÀni hÀntÀ nimeltÀ ja kÀski hÀnen astua sisÀÀn. HÀn totteli.
Se oli hÀnen oma huoneensa. SiitÀ ei ollut vÀhintÀkÀÀn epÀilemistÀ. Mutta siinÀ oli tapahtunut kummallinen muutos. SeinÀt ja katto olivat verhotut vihantoilla kasveilla, ettÀ se oli juuri niinkuin lehto, josta kaikkialta heleÀt, hohtavat marjat kimaltelivat. Rautatammen, mistelin ja muuri-vehreÀn liuskaiset lehdet heijastivat valoa, ikÀÀnkuin yhtÀ monta pikkuista peiliÀ olisi sirotettu sinne; ja niin mahtava liekki nousi tohisten takantorvea ylös, ettei tuo vanha, untelo liesi-roukkio ollut vertaista nÀhnyt, ei Scrooge'n aikana eikÀ Marley'n eikÀ moneen, moneen menneesen talveen. LÀjitettynÀ lattialle jonkunlaiseksi valtaistuimeksi oli kalkkunia, hanhia, metsÀnriistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita, imiporsaita, pitkiÀ makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusina-pudding'eja, ostroni-tynnyreitÀ, kuumia kastanjia, punaposkisia omenoita, mehukkaita orangeja, maukkaita pÀÀrynöitÀ, kookkaita loppiaiskakkuja, ja kiehuvia punssi-maljoja, jotka tÀyttivÀt huoneen suloisella höyryllÀnsÀ. Luontevasti istui tÀllÀ kasalla iloinen jÀttilÀinen, komea katsella. HÀn piti kÀdessÀÀn palavaa tulisoittoa, joka muodoltaan vÀhÀn oli runsauden sarven kaltainen, ja nosti sitÀ ylös, korkealle ylös, vuodattaakseen sen valoa Scrooge'n ylitse, kun hÀn tuli tirkistellen ovesta sisÀÀn.
"KÀy sisÀÀn!" huudahti henki. "KÀy sisÀÀn! ja opi tuntemaan minua paremmin, ihminen!"
Scrooge astui pelokkaasti huoneesen ja seisoi, pÀÀ alaspÀin, hengen edessÀ. HÀn ei ollut sama jÀykkÀ Scrooge, kuin hÀn oli ollut; ja vaikka hengen silmÀt olivat kirkkaat ja ystÀvÀlliset, ei hÀn tahtonut kohdata niitÀ.
"MinÀ olen nykyisten joulujen henki", lausui kummitus. "Katso minua!"
Scrooge teki niin kunnioittavaisesti. Henki oli puettu yksinkertaiseen, viheriÀÀn vaippaan, joka oli reunustettu valkoisilla turkiksilla. TÀmÀ vaatteus riippui niin höllÀsti alas vartaloa myöden, ettÀ vankka rinta oli alaston, niinkuin henki ei olisi sietÀnyt, ettÀ sitÀ suojeltiin taikka peitettiin millÀkÀÀn keinoin. Sen jalat, jotka nÀkyivÀt vÀhien liepeitten alta, olivat myöskin paljaat; eikÀ pÀÀssÀ ollut muuta, kuin rautatammen seppele, johon oli sinne tÀnne pistetty loistavia jÀÀpuikkoja. Tumman ruskeat hius-kiharat olivat pitkÀt ja siteistÀ vapaat; vapaat, kuin sen hilpeÀ hymy, sen sÀdehtivÀt silmÀt, Sen avonainen kÀsi, sen hupainen ÀÀni, sen hanska kÀytös ja sen iloinen muoto. VyöllÀ se kantoi vanhan-aikuista tuppea, mutta ei siinÀ ollut mitÀÀn miekkaa, ja ruoste oli kovasti sitÀ syönyt.
"SinÀ et ole koskaan ennen nÀhnyt minun kaltaistani!" huudahti henki.
"En koskaan", vastasi Scrooge.
"Etkö milloinkaan kuljeskellut perheeni nuorempien jÀsenten kanssa; minÀ tarkoitan (sillÀ minÀ olen hyvin nuori) vanhempia veljiÀni, jotka ovat syntyneet nÀinÀ viimeisinÀ vuosina?" jatkoi henki.
"MinÀ en luule, ettÀ olen", lausui Scrooge. "MinÀ pelkÀÀn, etten ole.
Montako veljeÀ sinulla on ollut?"
"EnemmÀn kuin kahdeksan sataa", sanoi henki.
"Kauhea perhe elÀttÀÀ!" mumisi Scrooge.
Nykyisten joulujen henki nousi ylös.
"Henki", lausui Scrooge nöyrÀsti, "johdata minua mihin tahdot. MinÀ lÀhdin viime yönÀ pakosta matkustamaan ja opin jotakin, joka vaikuttaa paraikaa. Jos sinÀ saatat opettaa minulle jotakin, suo minun hyötyÀ siitÀ tÀnÀ yönÀ."
"Tartu vaippaani!"
Scrooge teki niinkuin kÀskettiin, ja piti lujasti kiinni vaipasta.
Rauta-tammet, mistelit, ruskeat marjat, muuri-vehreÀt, kalkkunat, hanhet, metsÀn-riistat, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat, makkarat, ostronit, tortut, pudding'it, hedelmÀt ja punssit, kaikki katosivat silmÀnrÀpÀyksessÀ. Samoin myöskin huone, valkea, punainen hohto ja yön hetki. Oli joulun-aamu. He seisoivat jollakulla City'n kadulla, josta (sillÀ ilma oli kylmÀ) kuului kaliseva, mutta vilkas ja miellyttÀvÀ soitto, kun ihmiset raappivat pois lunta kaduilta ja katoilta, ja poikien oli julman hauska nÀhdÀ, kun lumi loiskahti maahan ja hajosi pikkuisiksi teko-tuiskuiksi.
Rakennusten etupuolet nÀyttivÀt jotenkin mustalta, ja akkunat vielÀ mustemmalta, kun niitÀ vertasi kattojen sileÀÀn, valkoiseen lumipeitteesen ja maan lokaisempaan lumeen; johon jÀlkimÀiseen kÀrryjen ja vaunujen raskaat pyörÀt olivat kyntÀneet syviÀ vakoja; vakoja, jotka risteilivÀt ja satoja kertoja jÀlleen risteilivÀt isojen katujen yhtymÀpaikoissa ja muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea seurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jÀisessÀ vedessÀ. Taivas oli synkkÀ, ja lyhyimmÀt kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettÀ ja jonka raskaammat osat laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikÀÀnkuin kaikki Iso-Britannian takantorvet olisivat yhteisestÀ suostumuksesta syttyneet tuleen ja porottivat paraikaa oman sydÀmensÀ iloksi. Ei ilmassa eikÀ kaupungissa ollut mitÀÀn erittÀin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen iloisuus ylt'ympÀri, jommoista ei selkein suvinen sÀÀ eikÀ kirkkain kesÀinen aurinko olisi voinut tuottaa.
SillĂ€ ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiĂ€ ja tĂ€ynnĂ€nsĂ€ tyytyvĂ€isyyttĂ€. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla â paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku â nauraen herttaisesti, jos sattui, ja yhtĂ€ herttaisesti, jos meni ohitse. Linnunkauppiaitten puodit olivat vielĂ€ puoleksi auki ja hedelmĂ€nmyyjien hohtivat koko loistossansa. Ovien nojalla seisoi isoja, ympyriĂ€isiĂ€, pöhö-vatsaisia koreja, tĂ€ynnĂ€nsĂ€ kastanjia, jotka olivat muodoltaan niinkuin verevien, vanhojen herrojen liivit ja vĂ€listĂ€ pyörĂ€htivĂ€t ulos kaduille helposti halvautuvassa muhkeudessaan. Tuossa oli punaisia, ruskean-kasvoisia, leveĂ€-vöisiĂ€ espanjalaisia sipuleita, heloittaen runsaassa lihavuudessaan, niinkuin Espanjan munkit, ja hyllyiltĂ€nsĂ€ veitikkamaisesti iskien silmÀÀ tytöille, kun he menivĂ€t sivutse ja kainosti katselivat kattoon ripustettuja misteleitĂ€. Tuossa oli pÀÀrynöitĂ€ ja omenoita, ladottuina kukoistaviksi pyramideiksi; tuossa viinirypĂ€leitĂ€, joita puodin-isĂ€ntien hyvĂ€ntahtoisuus oli pannut killumaan isoista koukuista, ettĂ€ ihmisten suut vetistyisivĂ€t ilmaiseksi, kun he kulkivat ohitse. Tuossa oli koko kasa Lombardian pĂ€hkinöitĂ€, sammaltuneita ja ruosteenkarvaisia, muistuttaen hyvĂ€llĂ€ hajullansa, kuinka kĂ€veltiin metsissĂ€ ja nilkkaa myöden hupaisesti kaalattiin kuivettuneissa lehdissĂ€; tuossa Norfolkin paahdettuja omenoita, paksuja ja mustia, tuoden paremmin nĂ€kyviin orangien ja limonien keltaista pintaa ja mehukkaina ja monilukuisina hartaasti pyytĂ€en ja rukoillen, ettĂ€ heitĂ€ vietĂ€isiin paperi-pusseissa kotiin ja syötĂ€isiin pĂ€ivĂ€llisten perĂ€stĂ€. Yksin kulta- ja hopeakalat, joita oli asetettu lasi-sĂ€iliöön keskelle nĂ€itĂ€ aimollisia hedelmiĂ€, nĂ€yttivĂ€t, vaikka kuuluivatkin typerÀÀn ja hidasveriseen sukukuntaan, tietĂ€vĂ€n, ettĂ€ jotakin oli tekeillĂ€, ja uivat kaikki ammotellen ympĂ€ri pikkuisessa mailmassaan vitkaisessa ja himottomassa hÀÀrinĂ€ssĂ€.
Kryytikauppiaitten puodit! melkein suljettuina, yksi taikka kaksi luukkua kenties kiinni panematta; mutta nÀistÀ aukoista mitÀpÀ nÀkikÀÀn! Ei siinÀ kyllÀ, ettÀ vaakakupit, laskeutuen alas tiskille, kapsahtivat hauskasti, taikka ettÀ seililanka ja rulla erosivat toisistaan niin vikkelÀsti, taikka ettÀ rasiat rapisivat edestakaisin, niinkuin silmÀnkÀÀntÀjÀn kapineet, taikka edes, ettÀ teen ja kahvin sekaantuneet hajut olivat niin otolliset nenÀlle, taikka edes, ettÀ rusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman valkoiset, kaneli-tangot niin pitkÀt ja suorat, muut höysteet niin suloiset, kandeeratut hedelmÀt niin kakuiksi muodostetut ja niin riiskutetut sulatulla sokurilla, ettÀ kylmÀkiskoisintakin katseliaa pyörrytti. EikÀ siinÀkÀÀn kyllin, ettÀ fiikunat olivat tuoreet ja turpeat, taikka ettÀ Franskan pluumut koristetuissa laatikoissa ujosti punersivat kilpeydessÀÀn, taikka ettÀ kaikki oli niin hyvÀÀ syödÀ ja niin sievÀÀ joulupuvussaan; vaan ostajat hyörivÀt kaikki niin virkeÀsti iloisen pÀivÀn odotuksessa, ettÀ he törmÀsivÀt toisiansa vastaan ovella, rutistivat hurjasti paju-korejansa, jÀttivÀt ostoksensa tiskille ja tulivat juosten takaisin niitÀ perimÀÀn, ja erhettyivÀt satoja kertoja samalla tapaa mitÀ parhaimmalla tuulella; sillÀ vÀlin kuin kryytikauppias ja hÀnen vÀkensÀ olivat niin hupaiset ja hilpeÀt, ettÀ ne kiillotetut sydÀmet, joilla he kiinnittivÀt esi-liinansa selÀn takaa, olisivat voineet olla heidÀn omat sydÀmensÀ, kannettuina ulko- puolella yleisön nÀhtÀvÀksi ja joulu-naakkojen nokittavaksi, jos nÀitÀ halutti.
Mutta pian kellokastarit kutsuivat hyvÀt ihmiset kaikki kirkkoon ja kappeliin, ja pois he menivÀt, tulvaten pitkin katuja parhaissa vaatteissansa ja iloisimmalla muodollaan. Vaan samaan aikaan ilmestyi useilta kymmeniltÀ sivukaduilta, solista ja nimettömistÀ sopista lukemattomia ihmisiÀ, kantaen pÀivÀllistÀnsÀ leipurin-puoteihin. NÀitÀ köyhiÀ juhlailioita nÀytti henki ennen kaikkia halulla katsovan, sillÀ hÀn seisoi Scrooge'n kanssa jonkun leipurin portinkÀytÀvÀssÀ ja nostaen pois katteita, kun tuojat astuivat ohitse, ripsutti suitsutusta tulisoitostansa heidÀn ruokaansa, ja se oli hyvin omituinen tulisoitto, sillÀ kerta taikka pari, kun muutamat pÀivÀllisen-kantajat, jotka olivat tuupanneet toisiansa, laskivat vihaisia sanoja, porskutti hÀn pari vesipisaraa siitÀ, ja he leppyivÀt kohta taas. SillÀ he sanoivat, ettÀ olisi hÀpeÀllistÀ riidellÀ joulupÀivÀnÀ. Ja niin se olisi! Totta puhuen, niin se olisi!
Aikanansa kellot lakkasivat soimasta ja leipurin-puodit pantiin kiinni; vaan kuitenkin voitiin selvÀsti eroittaa kaikki nÀmÀt pÀivÀlliset ja kuinka niitten keittÀminen edistyi siitÀ mÀrÀstÀ paikasta, joka oli jokaisen leipurin uunin kohdalla ja jossa kivitys höyrysi, niinkuin kivetkin olisivat kiehuneet.
"Onko sillÀ, mitÀ sinÀ porskutat tulisoitostasi, mikÀÀn omituinen maku?" kysyi Scrooge.
"On. Minun oma makuni."
"Sopisiko se jokaiseen tÀmÀn pÀivÀn pÀivÀllis-ruokaan?" kysyi Scrooge.
"Jokaiseen, joka hyvÀllÀ sydÀmellÀ annetaan. Halpaan kaikkein parhaimmin."
"MinkÀ vuoksi halpaan kaikkein parhaimmin?" kysyi Scrooge.
"Sen vuoksi, ettÀ se kaikkein enimmin kaipaa sitÀ."
"Henki", lausui Scrooge, hetken mietittyÀÀn. "Minua kummastuttaa, ettÀ kaikista olennoista noissa monissa mailmoissa meidÀn ympÀrillÀmme juuri sinÀ tahtoisit vÀhentÀÀ noitten ihmisten tilaisuutta viattomaan huvitukseen."
"MinÀ!" huudahti henki.
"SinÀ tahtoisit riistÀÀ heiltÀ kaikki keinot pÀivÀllissyöntiin joka seitsemÀs pÀivÀ, joka usein on se ainoa pÀivÀ, josta sopii sanoa, ettÀ he syövÀt pÀivÀllistÀ ollenkaan", sanoi Scrooge. "Etkö tahtoisi?"
"MinÀ!" huudahti henki.
"SinÀ koetat sulkea nÀmÀt paikat seitsemÀntenÀ pÀivÀnÀ?" arveli
Scrooge. "Ja se tietÀÀ aivan samaa."
"MinÀ koetan!" huudahti henki.
"Anna minulle anteeksi, jos olen vÀÀrÀssÀ. SitÀ on tehty sinun nimessÀsi, taikka ainakin sinun perheesi nimessÀ", lisÀsi Scrooge.
"TÀmÀn teidÀn maanne pÀÀllÀ löytyy muutamia", vastasi henki, "jotka vÀittÀvÀt tuntevansa meitÀ ja jotka meidÀn nimessÀmme tekevÀt kiihkonsa, ylpeytensÀ, pahansuontinsa, vihansa, kateutensa, ulkokultaisuutensa ja itsekkÀisyytensÀ tekoja, mutta jotka ovat yhtÀ vieraat meille ja koko meidÀn suvullemme, kuin he eivÀt olisi koskaan elÀneet. Muista tÀmÀ, ja syytÀ heitÀ itseÀ heidÀn töistÀÀn, eikÀ meitÀ."
Scrooge lupasi tehdÀ niin; ja he astuivat nÀkymÀttöminÀ, niinkuin tÀhÀnkin asti, etukaupunkeihin. Henki oli siitÀ merkillinen, (niinkuin Scrooge oli huomannut leipurin luona), ettÀ, vaikka hÀnellÀ oli jÀttilÀiskoko, hÀn mukaantui helposti jokaista paikkaa myöten ja ilmestyi matalan katon alla yhtÀ yliluonnollisena ja arvokkaan suloisena, kuin korkeassa salissa.
Ja kukaties hyvÀn hengen teki mieli nÀyttÀÀ tÀtÀ voimaansa taikka hÀntÀ johdatti hÀnen oma lempeÀ, jalo, sydÀmellinen luontonsa ja hÀnen hellyytensÀ kaikkia köyhiÀ ihmisiÀ kohtaan, kun hÀn meni suoraan Scrooge'n konttoristin luo; sillÀ sinne hÀn meni ja otti Scrooge'n mukaansa, joka piti kiinni hÀnen vaatteistaan; ja oven kynnyksellÀ henki hymyili ja pysÀhtyi siunataksensa Bob Cratchit'in asuntoa tulisoittonsa vihmalla. Ajatelkaat tÀtÀ! Bob'illa oli vaan viisitoista Bob'ia [Bob merkitsee myös shillingiÀ] viikkoonsa; hÀn pisti lauantaisin ainoastaan viisitoista ristimÀ-nimeÀnsÀ taskuunsa; vaan kuitenkin siunasi nykyisten joulujen henki hÀnen neljÀ-huoneista taloansa!
Nyt nousi Mrs. Cratchit, Cratchit'in vaimo, yksinkertaisesti puettuna kahdesti kÀÀnnettyyn hameesen, mutta koristettuna nauhoilla, jotka ovat halvat ja kuuden pennyn edestĂ€ tekevĂ€t kyllin kauniiksi. HĂ€n katti pöydĂ€n toisen tyttĂ€rensĂ€ Belinda Cratchit'in avulla, joka myöskin oli koristettu nauhoilla. TĂ€llĂ€ vĂ€lin pisti nuori herra Peter Cratchit kahvelin potaatti-pannuun ja, saaden suunnattoman paidankauluksensa kulmat â paidankaulus oli Bob'in yksityinen omaisuus, siirrettynĂ€ hĂ€nen pojallensa ja perillisellensĂ€ pĂ€ivĂ€n kunniaksi â suuhunsa, iloitsi, kun havaitsi itsensĂ€ niin hienosti puetuksi, ja halasi nĂ€ytellĂ€ itseĂ€nsĂ€ enimmin kuljetuissa puistoissa. Samalla kaksi vĂ€hempÀÀ Cratchit'ia, poika ja tyttö, hyökkĂ€sivĂ€t sisÀÀn, huutaen, ettĂ€ he olivat leipurin-puodin lĂ€hellĂ€ tunteneet hanhen hajun ja tietĂ€neet, ettĂ€ hanhi oli heidĂ€n; ja riemuiten hekumallisista salvia'n ja sipulin ajatuksista, tanssivat nĂ€mĂ€t nuoret Cratchit'it pöydĂ€n ympĂ€ri ja ylistivĂ€t nuorta herra Peter Cratchit'ia taivaasen asti, sillĂ€ vĂ€lin kuin hĂ€n (nöyrĂ€nĂ€, vaikka hĂ€nen kauluksensa melkein kuristivat hĂ€ntĂ€ kuoliaaksi) puhalsi valkeaan, siksi kuin hitaat potaatit kuohuivat ylös ja kolkuttivat lujasti pannunkantta, jotta heitĂ€ pÀÀstettĂ€isiin ulos ja kuorittaisiin.
"MikÀhÀn teidÀn kalliin isÀnne lienee?" lausui Mrs. Cratchit. "Ja veljenne, Pikku Tim'in! Ja Marthakin tuli viime joulupÀivÀnÀ puolta tuntia varemmin!"
"TÀssÀ Martha on, Àiti!" sanoi yksi tyttö, tullen esiin tÀtÀ lausuessaan.
"TÀssÀ Martha on, Àiti!" huusivat molemmat nuoret Cratchit'it. "Hurraa!
MeillÀ on semmoinen hanhi, Martha!"
"No, terve tultua, tyttöseni! Kuinka myöhÀÀn sinÀ tulet!" lausui Mrs. Cratchit, suudellen hÀntÀ kymmeniÀ kertoja ja toimeliaalla kiiruulla riisuen pois hÀnen shaaliansa ja hattuansa.
"MeidÀn tÀytyi pÀÀttÀÀ koko joukko töitÀ viime yönÀ", vastasi tyttö, "ja laittaa kaikki pois tÀnÀ aamuna, Àiti!"
"HyvÀ! Ei sillÀ ole vÀliÀ, kun vaan olet kotona", sanoi Mrs. Cratchit. "Istu alas valkean eteen, kultani, ja lÀmmitÀ itseÀsi. Herra siunatkoon sinua!"
"Ei, ei! Tuossa isÀ tulee", huusivat molemmat nuoret Cratchit'it, jotka olivat joka paikassa yhtÀ haavaa. "Mene piiloon, Martha, mene piiloon!"
Niin Martha meni piiloon, ja sisÀÀn tuli lyhytlÀntÀ Bob, isÀ, ainakin kolmen jalan pituinen kaulahuivi (hepsuja lukematta) lekkuen edessÀÀn, ja kuluneet vaatteet paikattuina ja harjattuina, ettÀ ne nÀyttÀisivÀt juhlallisilta, ja Pikku Tim selÀssÀ. Voi Pikku Tim parkaa! hÀnellÀ oli vÀhÀinen kainalosauva, ja rautainen kehÀ tuki hÀnen jÀseniÀnsÀ!
"No, missÀ Marthamme on?" huudahti Bob Cratchit, katsellen ympÀrillensÀ.
"HĂ€n ei tule", vastasi Mrs. Cratchit.
"Ei tule!" kertoi Bob, ja hÀnen intonsa jÀhtyi yhtÀkkiÀ; sillÀ hÀn oli ollut Timin tÀysi-rotu hevonen koko matkan kirkosta ja oli tullut kiitÀen kotiin. "Ei tule joulupÀivÀksi!"
Martha ei hennonut nÀhdÀ hÀnen pettyvÀn toiveissansa, vaikka vaan leikillÀ; niin hÀn tuli esiin ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isÀn syliin, sillÀ vÀlin kuin molemmat nuoret Cratchit'it työnsivÀt ja kantoivat Pikku Tim'in pois pesuhuoneesen kuulemaan, kuinka puddingi lauloi vaskikattilassa.
"Ja kuinka Pikku Tim kÀytti itseÀnsÀ?" kysyi Mrs. Cratchit, kun hÀn oli laskenut leikkiÀ Bob'in herkkÀ-uskoisuudesta, ja Bob oli halannut tytÀrtÀnsÀ sydÀmensÀ iloksi.
"HÀn oli kiltti, kuin kulta", vastasi Bob, "ja vielÀ parempi. HÀn kÀy niin miettivÀksi, kun hÀn istuu niin paljon itseksensÀ, ja ajattelee mitÀ kummallisimpia asioita ikinÀ kuulit. HÀn jutteli minulle, kun tulimme kotiin, ettÀ hÀn toivoi, ettÀ ihmiset olivat nÀhneet hÀnet kirkossa, koska hÀn oli raajarikko, ja ettÀ heidÀn ehkÀ olisi hyvÀ joulupÀivÀnÀ muistaa HÀntÀ, joka saatti rammat kÀvelemÀÀn ja sokeat nÀkemÀÀn."
Bob'in ÀÀni vÀrÀhteli, kun hÀn kertoi tÀtÀ heille, ja vÀrisi vielÀ enemmÀn, kun hÀn sanoi, ettÀ pikku Tim vahvistui ja kÀvi terveemmÀksi.
HĂ€nen nopsas, vĂ€hĂ€inen kainalo-sauvansa kuului lattialta, ja ennenkuin toinen sana lausuttiin, palasi Pikku Tim veljensĂ€ ja sisarensa kanssa, jotka taluttivat hĂ€net hĂ€nen tuolillensa valkean eteen; ja sillĂ€ vĂ€lin kuin Bob, lykĂ€ten ylös hiansuitansa â niinkuin, mies raukka, niitten olisi ollut mahdollinen kĂ€ydĂ€ huonommaksi â ruukussa valmisti jotakin kuumaa gin'in ja limonin sekoitusta, liikutti sitĂ€ huolellisesti ja pani sen kaminin komeroon kiehuilemaan, meni nuori herra Peter ja molemmat kaikkialla lĂ€snĂ€-olevat nuoret Cratchit'it noutamaan hanhea, jonka he ennen pitkÀÀ juhlallisesti toivat kotiin.
Semmoinen hĂ€linĂ€ seurasi, ettĂ€ olisitte luulleet hanhen olevan harvinaisimman linnun mailmassa, höyhenisen ilmauman, jonka rinnalla musta joutsen oli tavallinen elĂ€in â ja totta puhuen oli asian laita melkein niin tĂ€ssĂ€ talossa. Mrs. Cratchit varisti lihan nestettĂ€ (joka oli edeltĂ€kĂ€sin valmiina kastinpannussa) sihisevĂ€n kuumaksi; nuori herra Peter sotki rikki potaatit; Miss Belinda mausti omenakastinta; Martha pyyhki tomua pois lĂ€mmitetyistĂ€ talrikeistĂ€; Bob otti pikku Tim'in viereensĂ€ pieneen pöydĂ€nkolkkaan; molemmat nuoret Cratchit'it nostivat tuoleja kaikille, itseĂ€nsĂ€ unhottamatta, ja asettuen vartiolle, kumpikin paikallensa, pistivĂ€t lusikat suuhunsa, etteivĂ€t he huutaisi hanhea, ennenkuin heidĂ€n tuli vuoro saada. Vihdoin ruoka oli tuotu esiin ja pöytĂ€rukous luettu. Henkityyni hiljaisuus syntyi, kun Mrs. Cratchit, tarkasti katsellen eteenleikkaus-veistĂ€ pÀÀstĂ€ pÀÀhĂ€n, hankki sysÀÀmÀÀn sitĂ€ linnun rintaan; mutta kun hĂ€n teki sen, ja kun kauan odotettu tĂ€ytöksen virta tulvasi esiin, nousi ilon humina kaikkialta pöydĂ€n ympĂ€riltĂ€ ja yksin Pikku Tim'kin, innostuneena molempien nuorten Cratchit'ien esimerkistĂ€, taputti pöytÀÀ veitsensĂ€ varrella ja huusi matalalla ÀÀnellĂ€: "hurraa!"
Semmoista hanhea ei löytynyt koskaan, Bob sanoi, ettei hĂ€nen luullaksensa semmoista hanhea ollut milloinkaan paistettu. Sen mureutta ja hyvÀÀ makua, sen suurta kokoa ja halpuutta ihmettelivĂ€t kaikki. YhdessĂ€ omenakastimen ja perunavaoin kanssa oli siinĂ€ kyllin pĂ€ivĂ€llis-ateriaksi koko perheelle; niin, kuten Mrs. Cratchit suurella mielihyvĂ€llĂ€ sanoi (luoden silmĂ€nsĂ€ vĂ€hĂ€iseen luupalaseen, joka oli vadilla), he eivĂ€t olleet lopulta jaksaneet syödĂ€ edes kaikkia! Kuitenkin oli jokainen saanut tarpeeksi, ja nuorimmat Cratchit'it erittĂ€in olivat sukeltaneet salvia'an ja sipuliin kulmakarmoihin asti! Mutta nyt muutti Miss Belinda talrikit, ja Mrs. Cratchit lĂ€hti yksinÀÀn huoneesta â liian levotonna sallimaan ketÀÀn todistajaa â ottamaan pudding'ia ylös ja tuomaan sitĂ€ sisÀÀn.
MitĂ€hĂ€n, jollei se ollut kyllin kypsynyt! MitĂ€hĂ€n, jos se hajoisi ulos otettaissa! MitĂ€hĂ€n, jos joku oli kiivennyt takapihan muurin yli ja varastanut sen, sillĂ€ aikaa kuin he iloitsivat hanhesta â tĂ€stĂ€ arvelusta molemmat nuoret Cratchit'it kĂ€vivĂ€t harmaan sinisiksi! Kaikenlaisia kauhuja ajateltiin.
Halloo! Vahvasti höyryĂ€! Puddingi oli nostettu kattilasta. Hajua, niinkuin pesupĂ€ivĂ€nĂ€! Se oli servietti. Hajua, niinkuin ravintopaikasta ja piirakan-leipojan puodista, joitten ovet ovat vieretysten ja joitten naapurina pyykki-vaimo on! Se oli puddingi! Puolen minutin perĂ€stĂ€ Mrs. Cratchit astui sisÀÀn â punehtuneena, mutta hymyillen voittoisasti â ja puddingi oli niinkuin kirjava kanuna-kuula, niin kova ja luja, palaen puolessa puolikorttelissa sytytetyssĂ€ konjakissa ja koristettuna rautatammen oksalla, joka oli pistetty sen huippuun.
Oi, se oli kummallinen puddingi! Bob Cratchit sanoi, jopa aivan tyvenesti, ettÀ hÀn katsoi sitÀ suurimmaksi voitoksi, jonka Mrs. Cratchit oli saavuttanut siitÀ asti, kuin he menivÀt naimisiin. Mrs. Cratchit lausui, ettÀ nyt, kun paino oli poistettu hÀnen sydÀmestÀÀn, hÀn tahtoi tunnustaa epÀilleensÀ, oliko jauhoja kylliksi. Jokaisella oli jotakin sanottavaa siitÀ, mutta ei kukaan sanonut eikÀ ajatellut, ettÀ se sentÀÀn oli vÀhÀinen puddingi isolle perheelle. Se olisi suorastaan ollut hÀpeÀ, jos joku olisi niin tehnyt. Jokainen Cratchit olisi punastunut, jos olisi viitattu siihen.
Viimein pÀivÀlliset olivat pÀÀttyneet, ruoat vietiin pöydÀttÀ, liesi lakaistiin ja valkea viritettiin. Kun ruukun sisÀltöÀ oli maistettu ja huomattu tÀhdelliseksi, pantiin omenoita ja orangeja pöydÀlle, ja lapiollinen kastanjia tulelle. Nyt koko Cratchit'in perhe asettui lieden ympÀri piiriin, niinkuin Bob Cratchit sanoi, tarkoittaen puolipiiriÀ; ja Bob Cratchit'in kyynÀspÀÀn vieressÀ seisoi talon lasivarasto. Kaksi jalatonta lasia ja yksi kahvatoin munakakun kuppi.
NÀissÀ sÀilyi ruukun kuuma juoma yhtÀ hyvin, kuin se olisi kultaisissa pikareissa sÀilynyt; ja Bob jakeli sitÀ ilosta loistavilla silmillÀ, sillÀ vÀlin kuin kastanjat rÀtisivÀt ja halkeilivat tulella. Nyt Bob esitteli:
"Iloista joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitÀ!"
Jota kaikki perheen-jÀsenet kertoivat.
"Jumala siunatkoon meitÀ jokaista!" lausui Pikku Tim kaikkein viimeiseksi.
HÀn istui vÀhÀisellÀ tuolillansa aivan likellÀ isÀÀnsÀ. Bob piti hÀnen kuihtunutta pientÀ kÀttÀnsÀ omassa kÀdessÀnsÀ, niinkuin hÀn rakastaisi lasta ja tahtoisi pitÀÀ hÀntÀ luonansa ja pelkÀisi, ettÀ hÀn otettaisiin pois hÀneltÀ.
"Henki", sanoi Scrooge semmoisella hellyydellÀ, jota hÀn ei ollut tuntenut koskaan ennen, "ilmoita minulle, jÀÀkö pikku Tim eloon."
"MinÀ nÀen tyhjÀn paikan", vastasi henki, "tuossa takan nurkassa ja isÀnnÀttömÀn kainalo-sauvan, jota huolellisesti talletetaan. Jollei tulevaisuus muuta nÀitÀ varjoja, kuolee lapsi."
"Ei, ei", arveli Scrooge. "Voi, ei, hyvÀ henki! Sano, ettÀ hÀn sÀÀstetÀÀn."
"Jollei tulevaisuus muuta nÀitÀ varjoja, ei kukaan minun heimostani", vastasi henki, "ole löytÀvÀ hÀntÀ tÀÀltÀ. EntÀ sitten? Jos on luultava, ettÀ hÀn kuolee, olisi se parempi, ettÀ hÀn kuolisi kohta ja vÀhentÀisi liikavÀestöÀ."
Scrooge painoi alas pÀÀnsÀ, kun hÀn kuuli omat sanansa hengen suusta, ja katumus ja kova suru valloittivat hÀnet.
"Ihminen", lausui henki, "jos et sinÀ ole kivestÀ, vaan sinulla on ihmisen sydÀn, niin karta tuota ilkeÀtÀ puhetta, kunnes olet oppinut, mikÀ liika on, ja missÀ se on. Tahdotko sinÀ mÀÀrÀtÀ, minkÀ ihmisen tulee elÀÀ, minkÀ kuolla? Kenties sinÀ Luojan silmissÀ olet halvempi ja vÀhemmin sovelias elÀmÀÀn, kuin moni miljona tÀmÀn köyhÀn miehen lapsen vertaisia. Oi Jumala! kun kuulee madon lehdellÀ puhuvan liika-elÀmÀstÀ nÀlkÀisissÀ veljissÀÀn maassa."
Scrooge kumartui hengen moitteen edessÀ ja loi vavisten silmÀnsÀ maahan. Mutta hÀn nosti ne nopeasti, kun hÀn kuuli oman nimensÀ.
"Mr. Scrooge!" sanoi Bob; "minÀ juon teidÀn muistoksenne! ElÀköön Mr.
Scrooge, juhlan perustaja!"
"Juhlan perustaja, tosiaan!" huudahti Bob Cratchit punehtuen. "MinÀ soisin, ettÀ hÀn nyt olisi tÀÀllÀ. MinÀ sanoisin hÀnelle, mitÀ minÀ hÀnestÀ pidÀn, ja minÀ toivon, ettÀ se maittaisi hÀntÀ hyvin."
"Rakas vaimoni", sanoi Bob, "lapset! joulupÀivÀ!"
"Saa, totta puhuen, olla joulupÀivÀ", vastasi hÀn, "ennenkuin juo semmoisen inhottavan, tylyn, kovan, tunnottoman miehen muistoksi, kuin Scrooge on. SinÀ tiedÀt, ettÀ hÀn on semmoinen, Robert! Ei kukaan tiedÀ sitÀ paremmin, kuin sinÀ, mies raukka?"
"Rakas vaimo", oli Bob'in lempeÀ vastaus, "joulupÀivÀ!"
"MinÀ juon hÀnen terveydekseen sinun tÀhtesi ja pÀivÀn", lausui Mrs. Cratchit, "ei hÀnen tÀhtensÀ. PitkÀÀ ikÀÀ hÀnelle! Iloista joulua ja oivallista uutta vuotta! HÀn lienee hyvin iloinen ja onnellinen, epÀilemÀttÀ!"
Lapset joivat Àidin jÀlkeen Scrooge'n terveydeksi. TÀmÀ oli ensimÀinen heidÀn toimensa, jossa ei ollut sydÀmellisyyttÀ. Pikku Tim joi kaikkein viimeiseksi, mutta hÀn ei pannut mitÀÀn arvoa siihen. Scrooge oli perheen mörkö. HÀnen nimensÀ mainitseminen levitti seuraan mustan varjon, joka ei poistunut koko viitenÀ minutina.
Kun se oli haihtunut, kÀvivÀt he kymmentÀ kertaa iloisemmiksi jo senkin vuoksi, ettÀ olivat pÀÀsseet Scrooge Surullisesta. Bob Cratchit kertoi heille, ettÀ hÀnellÀ oli paikka tiedossa nuorta herra Peter'iÀ varten, joka tuottaisi, jos se saatiin, tÀyteen viisi shillingiÀ ja kuusi pennyÀ viikkoonsa. Molemmat nuoret Cratchit'it nauroivat kauheasti, kun ajattelivat, ettÀ Peter'istÀ tulisi asiamies; ja Peter itse katseli miettivÀisesti valkeaan kaulustensa vÀlistÀ, ikÀÀnkuin hÀn paraikaa tuumisi, mihin hÀn sijoittaisi pÀÀ-omansa, kun hÀn kerran saisi tuon pÀÀtÀ pyörryttÀvÀn palkan. Martha, joka oli opissa muoti-kauppiattaren luona, jutteli nyt heille, mimmoista työtÀ hÀnellÀ oli, kuinka monta tuntia hÀn ompeli yhtÀ mittaa ja kuinka hÀn aikoi huomis-aamuna vetÀÀ oikein pitkÀÀ, levollista unta; huomispÀivÀn, joka oli pyhÀ, hÀn vietti kotona. Myöskin kuinka hÀn oli muutamia pÀiviÀ sitten nÀhnyt yhden kreivinnan ja lordin, ja kuinka lordi "oli melkein yhtÀ pitkÀ, kuin Peter"; jolloin Peter kohotti kauluksiansa niin korkealle, ettÀ teidÀn olisi ollut mahdoton nÀhdÀ hÀnen pÀÀtÀnsÀ, jos olisitte olleet siellÀ. Koko tÀmÀn ajan kÀvivÀt kastanjat ja ruukku ehtimiseen ympÀri; ja ennen pitkÀÀ Pikku Tim, jolla oli vÀhÀinen, vaikeroiva ÀÀni, lauloi laulun eksyneestÀ lapsesta, joka kuljeskeli lumessa, vielÀpÀ lauloi sen sangen hyvin.
TÀssÀ ei ollut mitÀÀn erinomaista. He eivÀt olleet mitÀÀn kaunista vÀkeÀ; he eivÀt olleet hyvÀsti puetuita; heidÀn kenkÀnsÀ eivÀt suinkaan olleet vedenpitÀviÀ; heidÀn vaatteensa olivat huononpuoliset; ja Peter lienee tuntenut, melkein varmaan tunsikin, miltÀ pantin-ottajan huone sisÀpuolelta nÀytti. Mutta he olivat onnelliset, kiitolliset, toisiinsa mieltyneet ja tyytyvÀiset pÀiviinsÀ; ja kun he katosivat ja nÀyttivÀt vielÀ onnellisemmilta hengen tulisoiton kirkkaassa jÀÀhyvÀis-ripoituksessa, katseli Scrooge heitÀ ja erittÀin Pikku Tim'iÀ viimeisiin saakka.
TĂ€hĂ€n aikaan alkoi kĂ€ydĂ€ pimeĂ€ksi, ja lunta satoi oikein sakealta, ja kun Scrooge ja henki astuivat pitkin katuja, vĂ€lkkyivĂ€t kyökeissĂ€, vierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa suojissa rĂ€iskyvĂ€t valkeat kummallisesti. TÀÀllĂ€ liekkien loisto asetti nĂ€kyviin hupaisten pĂ€ivĂ€llisten hankkeet, lĂ€mpimĂ€t talrikit, joita perin kuumennettiin valkean edessĂ€, ja tumman punaiset kartiinit, joita vaan tarvitsi vetÀÀ yhteen kylmĂ€n ja pimeĂ€n poistamiseksi. Tuolla talon kaikki lapset juoksivat ulos lumeen kohdataksensa naituja sisariansa, veljiĂ€nsĂ€, serkkuja, setiĂ€, tĂ€tiĂ€, ja ollaksensa ensimĂ€iset tervehtimÀÀn heitĂ€. TÀÀllĂ€ taas nĂ€kyivĂ€t akkunissa kokoontuvien vieraitten varjot; ja tuolla joukko kauniita tyttöjĂ€, kaikki pÀÀhineissĂ€ ja turkki-kengissĂ€, ja kaikki haastellen yhtĂ€ haavaa, astui tepastellen jonkun lĂ€heisen naapurin taloon; ja voi sitĂ€ poikamiestĂ€, joka nĂ€ki heidĂ€n astuvan sisÀÀn â viekkaita tenhottaria, hyvin he itse tiesivĂ€t sen â hohdossansa!
Mutta jos olisitte pÀÀttÀneet niitten ihmisten luvusta, jotka olivat matkalla ystÀvÀllisiin kokouksiin, olisitte ehkÀ luulleet, ettei kukaan ollut kotona toivottamassa heitÀ tervetulleeksi, kun tulivat, mutta kuitenkin odotti joka talo vieraita ja tÀytti takantorven puolivÀliin asti poltoksilla. Jumala siunatkoon, kuinka henki riemuitsi! Kuinka se paljasti koko rintansa, ja avasi ison kÀmmenensÀ, ja liikkui edelleen, vuodattaen anteliaalla kÀdellÀÀn vilkasta ja viatonta iloansa kaikkiin, mihin se vaan ulottui! Yksin lampun-sytyttÀjÀkin, joka juoksi edellÀ, tiploittaen pimeitÀ katuja valon pilkuilla, ja oli pukenut itsensÀ viettÀÀksensÀ iltaa jossakin, nauroi ÀÀneen, kun henki kulki ohitse, vaikka vÀhÀn tiesi lampun-sytyttÀjÀ silloin, ettÀ hÀnellÀ oli mitÀÀn muuta seuraa, kuin joulu!
Ja nyt, ilman yhtÀkÀÀn varoituksen sanaa hengen puolelta, he seisoivat kylmÀllÀ ja kolkolla nummella, johon suunnattoman suuria kivi-möhkÀleitÀ oli viskattu ylt'ympÀrille, niinkuin se olisi ollut jÀttilÀisten hautausmaa; ja vesi levisi mihin hyvÀnsÀ se tahtoi, taikka olisi levinnyt, jollei jÀÀ olisi pitÀnyt sitÀ kahleissa; eikÀ mitÀÀn kasvanut, paitsi sammalta ja keltaruusua ja karheata, hyötyisÀÀ ruohoa. Kauas lÀnteen oli laskeuva aurinko luonut tulipunaisen juovan, joka katseli tÀtÀ hÀviötÀ hetken, niinkuin vihainen silmÀ, ja, synkistyen yhÀ syvemmÀlle, sammui yön pimeÀÀn.
"MikÀ paikka tÀmÀ on?" kysyi Scrooge.
"Semmoinen paikka, jossa vuorenkaivajat elÀvÀt, jotka työskentelevÀt maan sisÀssÀ", vastasi henki. "Mutta he tuntevat minut. Katso!"
KynttilĂ€ loisti mökin akkunasta, ja nopeasti he edistyivĂ€t sitĂ€ kohden. Astuen savesta ja kivestĂ€ tehdyn muurin lĂ€pi, nĂ€kivĂ€t he iloisen seuran koossa hohtavan valkean ympĂ€rillĂ€. Vanha, hyvin vanha mies ja vaimo, ynnĂ€ heidĂ€n lapsensa ja nĂ€itten lasten lapset, ja vielĂ€ yksi sukupolvi lisĂ€ksi, kaikki iloisesti puettuina juhlavaatteisinsa. ĂĂ€nellĂ€, joka harvoin voitti tuulen kohinan autiolla, lauloi vanha mies joululaulun heille â se oli ollut varsin vanha laulu, kun hĂ€n oli poikana â ja tuon tuostakin he yhtyivĂ€t kaikki kööriin. YhtĂ€ varmaan kuin he koroittivat ÀÀntĂ€nsĂ€, virkistyi vanha mies ja lauloi lujemmin, ja yhtĂ€ varmaan kuin he pysĂ€htyivĂ€t, vaipui hĂ€nen voimansa jĂ€lleen.
Henki ei viipynyt siellÀ, vaan kÀski Scrooge'n pitÀÀ kiinni vaipastaan ja, kulkien nummen yli, kiidÀhti mihin? Ei suinkaan merelle? Merelle. Hirmuksensa nÀki Scrooge, kun hÀn katsahti taaksensa, maan kaistaleen manteresta ja kammottavia kareja; ja hÀnen korvansa menivÀt huumeisin veden pauhusta, kun se vyöryi ja Àrjyi ja kiehui keskellÀ niitÀ julmia onkaloita, joita se oli kovertanut, koettaen vimmassansa uurtaa maan perustuksia.
Kauhealla riutalla, jota aallot koko tuiman vuoden huhtoivat ja pieksivĂ€t, seisoi muutamia penikulmia rannalta yksinĂ€inen majakka. Meriruohot kietoutuivat joukottain kiinni sen juureen, ja myrskylinnut â kannettuina tuulelta, niin olisi luullut, niinkuin meriruohot vedeltĂ€ â nousivat ja laskivat sen ympĂ€rillĂ€, niinkuin laineet, joita he lakaisivat.
Mutta myöskin tÀÀllÀ olivat ne molemmat miehet, jotka vartioivat tulta, sytyttÀneet valkean, joka paksun kivimuurin aukosta vuodatti valonsÀteen hirvittÀvÀlle merelle; ojentaen kÀnsÀisiÀ kÀsiÀnsÀ toisilleen sen yksinkertaisen pöydÀn yli, jonka vieressÀ he istuivat, toivottivat he keskenÀnsÀ iloista joulua grog'in kannullaan; ja toinen heistÀ, vielÀpÀ vanhempi, jonka kasvot olivat ahvettuneet ja arvettuneet kovista jÀistÀ, niinkuin vanhan laivan kokankuva, viritti jÀykÀn laulun, joka itsessÀÀn oli niinkuin tuulen vonka.
PK PźRM *S Ę Ę 24026/24026-8-2.txt.htmlTaas henki kiirehti eteenpĂ€in mustan ja kuohuvan meren yli â yhĂ€ eteenpĂ€in vaan â kunnes he kaukana mistĂ€kÀÀn rannasta, niinkuin hĂ€n ilmoitti Scrooge'lle, laskeusivat laivalle. He seisoivat perĂ€miehen vieressĂ€ rattaan luona, tĂ€hystĂ€jĂ€n vieressĂ€ keulassa, ja upseerien vieressĂ€, jotka pitivĂ€t vahtia. Kaikki nĂ€yttivĂ€t haamuilta erityisissĂ€ asemissansa, mutta jokainen heistĂ€ hyrĂ€ili jotakin joulusĂ€veltĂ€, taikka piti jotakin joulu-ajatusta, taikka jutteli hiljalleen kumppanillensa jostakin menneestĂ€ joulupĂ€ivĂ€stĂ€ ja kotiin kÀÀntyvistĂ€ toiveista. Ja jokainen mies laivassa, valvova tai nukkuva, hyvĂ€ tai paha, oli sinĂ€ pĂ€ivĂ€nĂ€ lausunut jonkun lempeĂ€mmĂ€n sanan toverillensa, kuin minĂ€kÀÀn muuna vuoden pĂ€ivĂ€nĂ€; jokainen oli ottanut johonkin mÀÀrin osaa sen juhlallisuuksiin ja oli muistanut niitĂ€ kaukana olevia, joista hĂ€n huoli, ja tietĂ€nyt, ettĂ€ he ilolla ajattelivat hĂ€ntĂ€.
Suuresti hĂ€mmĂ€styi Scrooge, kun hĂ€n, kuunnellessansa tuulen vaikeroimista ja ajatellessansa, kuinka juhlallista oli liikkua yksinÀÀn pimeĂ€ssĂ€ tuntemattomien vetten yli, joitten syvyys oli yhtĂ€ kĂ€sittĂ€mĂ€tön, kuin kuolema itse â suuresti hĂ€mmĂ€styi Scrooge, kun hĂ€n, nĂ€itĂ€ miettien, kuuli sydĂ€mellisen naurun. VielĂ€ enemmĂ€n hĂ€mmĂ€styi Scrooge, kun hĂ€n tunsi, ettĂ€ se oli hĂ€nen oma sisarenpoikansa nauru, ja nĂ€ki, ettĂ€ hĂ€n nyt oli valoisassa, kuivassa, iloisessa huoneessa, ja ettĂ€ henki seisoi hymyillen hĂ€nen vieressÀÀn ja katseli tĂ€tĂ€ samaa sisarenpoikaa hyvĂ€ksyvĂ€llĂ€ ystĂ€vĂ€llisyydellĂ€!
"Hah, hah!" nauroi Scrooge'n sisarenpoika. "Hah, hah, hah!"
Jos sattuisi, ettÀ te jollakin arvaamattomalla tavalla oppisitte tuntemaan jotakin ihmistÀ, joka olisi onnellisempi naurussansa, kuin Scrooge'n sisarenpoika, saan minÀ vaan sanoa, ettÀ minÀkin tahtoisin tutustua hÀnen kanssaan. EsitelkÀÀt hÀntÀ minulle, ja minÀ rupean ystÀvyyteen hÀnen kanssaan.
Se on oikea, tasapuolinen, jalo asiain jÀrjestys, ettÀ samoin kuin taudit ja surut tarttuvat, ei löydy mitÀÀn mailmassa, joka niin vastustamattomasti tarttuu, kuin nauru ja iloinen mieli. Kun Scrooge'n sisarenpoika nauroi tÀllÀ lailla, pidellen kylkiÀnsÀ, heiluttaen pÀÀtÀnsÀ ja vÀÀntÀen kasvojansa mitÀ kummallisimmalla tavalla, nauroi hÀnen vaimonsakin yhtÀ sydÀmellisesti, kuin hÀn. EikÀ heidÀn kokoon tulleet ystÀvÀnsÀ olleet hiukkaakaan heitÀ huonommat, vaan oikein luihkasivat ilosta.
"Hah, hah! Hah, hah hah, hah!"
"HÀn sanoi, ettÀ joulu oli joutavia, niin totta kuin minÀ elÀn!" huudahti Scrooge'n sisarenpoika. "HÀn uskoi sitÀ lisÀksi!"
"SitÀ suurempi hÀpeÀ hÀnelle, Fred!" lausui Scrooge'n sisarenpojan vaimo suuttuneena. Jumala siunatkoon naisia, he eivÀt milloinkaan tee mitÀÀn puoleksi. He puhuvat suunsa puhtaaksi.
HĂ€n oli hyvin sievĂ€, tĂ€mĂ€ nuori vaimo, tavattoman sievĂ€. Kuoppaiset, hĂ€mmĂ€styneiltĂ€ nĂ€yttĂ€vĂ€t, oivalliset kasvot; kypsynyt, pikkuinen suu, joka nĂ€ytti olevan luotu suudeltavaksi â niinkuin se epĂ€ilemĂ€ttĂ€ olikin; kaikenlaisia hyviĂ€, pieniĂ€ pilkkuja leuan ympĂ€rillĂ€, joka suli toiseen leukaan, kun hĂ€n nauroi; ja mitĂ€ kirkkain silmĂ€pari, minkĂ€ ikinĂ€ olette nĂ€hneet kenenkÀÀn pikkuisen olennon pÀÀssĂ€. Niin, hĂ€n oli, niinkuin olisitte sanoneet, suututtava, te ymmĂ€rrĂ€tte; mutta lepyttĂ€vĂ€ myöskin. Voi, tĂ€ydellisesti lepyttĂ€vĂ€.
"HÀn on naurettava ÀijÀ parka", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "se on asian laita; eikÀ niin miellyttÀvÀ, kuin hÀn ehkÀ voisi olla. Kuitenkin tuottavat hÀnen vikansa oman rangaistuksensa eikÀ minulla ole mitÀÀn sanomista hÀntÀ vastaan."
"HÀn on varmaan hyvin rikas, Fred", lausui nuori vaimo. "Kumminkin sinÀ aina sanot niin minulle."
"VĂ€hĂ€t siitĂ€, armaani!" sanoi Scrooge'n sisarenpoika. "HĂ€nen varansa eivĂ€t ole miksikÀÀn hyödyksi hĂ€nelle. HĂ€n ei tee mitÀÀn hyvÀÀ niillĂ€. HĂ€n ei laita niillĂ€ omaa oloansa mukavaksi. HĂ€nellĂ€ ei ole sitĂ€ ilahuttavaa ajatusta â hah, hah, hah! â ettĂ€ hĂ€n kerran auttaa meitĂ€ niillĂ€."
"MinÀ en siedÀ hÀntÀ", vÀitti vaimo. Vaimon sisaret ja kaikki muut naiset lausuivat samaa ajatusta.
"Mutta minÀ siedÀn!" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. "Minun tulee hÀntÀ sÀÀli; minÀ en voisi olla vihainen hÀnelle, vaikka koettaisinkin, Kenelle on haittaa hÀnen eljistÀnsÀ? Aina vaan hÀnelle itselle. Se pÀlkÀhtÀÀ hÀnen pÀÀhÀnsÀ, ettei hÀn kÀrsi meitÀ, eikÀ hÀn tahdo tulla syömÀÀn pÀivÀllistÀ meidÀn kanssamme. MikÀ seuraus on? HÀn ei menetÀ paljon yhden pÀivÀllisen kantta."
"Luullakseni hÀn menettÀÀ sangen hyvÀt pÀivÀlliset", keskeytti nuori vaimo. Kaikki muut sanoivat samaa, ja tÀytyy myöntÀÀ, ettÀ he olivat kelvolliset tuomarit, koska olivat juuri pÀÀttÀneet ateriansa ja, desertti pöydÀllÀ, istuivat lampun valossa valkean ympÀrillÀ.
"HyvÀ! minÀ kuulen sitÀ ilolla", lausui Scrooge'n sisarenpoika, "sillÀ minÀ en paljon luota nÀihin nuoriin emÀnnöitsiöihin. MitÀ sinÀ, Topper, sanot?"
Topper oli ilmeisesti iskenyt silmĂ€nsĂ€ yhteen nuoren vaimon sisareen, sillĂ€ hĂ€n vastasi, ettĂ€ vanha poika oli kunnoton hylkiö, jonka ei ollut mikÀÀn oikeus lausua ajatustansa tĂ€mmöisessĂ€ asiassa. Josta nuoren vaimon sisar â se tukeva pitsikauluksella eikĂ€ se, jolla oli ruusuja rinnassa â punehtui.
"Jatka, Fred", sanoi nuori vaimo, taputtaen kÀsiÀnsÀ. "HÀn ei koskaan pÀÀtÀ, mitÀ hÀn alkaa sanoa! HÀn on niin lystillinen mies!"
Scrooge'n sisarenpoika purskahti uuteen nauruun, ja koska oli mahdoton estÀÀ sen tarttumista, vaikka tukeva sisar kyllÀ koetti aromatisella etikalla, noudatettiin hÀnen esimerkkiÀnsÀ yksimielisesti.
"MinÀ yritin vaan sanoa", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "ettÀ seuraus siitÀ, ettei hÀn pidÀ lukua meistÀ eikÀ tahdo iloita meidÀn kanssamme, on luullakseni se, ettÀ hÀn kadottaa muutamia hauskoja hetkiÀ, jotka eivÀt suinkaan tekisi hÀnen pahaa. MinÀ olen varma, ettÀ hÀn kadottaa hupaisempia kumppaneita, kuin mitÀ hÀn saa omista ajatuksistaan, olipa sitten homehtuneessa, vanhassa konttorissaan taikka tomuisissa huoneissansa. MinÀ aion tarjota hÀnelle samaa tilaisuutta joka vuosi, joko hÀn huolii siitÀ taikka ei, sillÀ minÀ sÀÀlin hÀntÀ. HÀn solvatkoon joulua, siksi kuin hÀn kuolee, mutta hÀnen tÀytyy, vaikka pakolla, saada parempi ajatus siitÀ, jos hÀn huomaa, ettÀ minÀ joka vuosi tulen hÀnen luoksensa hyvÀllÀ tuulella ja sanon: 'kuinka jaksatte, eno Scrooge?' Jos siitÀ on vaan se hyöty, ettÀ hÀn jÀttÀÀ konttoristi parallensa viisikymmentÀ puntaa, niin siinÀ on jo jotakin; ja luullakseni minÀ pehmitin hÀntÀ eilen."
Nyt oli heidÀn vuoronsa nauraa, kun ajattelivat, ettÀ hÀn oli pehmittÀnyt Scrooge'a. Mutta koska hÀn oli aivan hyvÀnluontoinen mies eikÀ pitÀnyt paljon vÀliÀ sillÀ, mitÀ he nauroivat, kun he vaan ylipÀÀn nauroivat, kehoitti hÀn heitÀ heidÀn ilossaan ja antoi pullon hauskasti kiertÀÀ.
Teen jÀlkeen heillÀ oli vÀhÀn musiikia. SillÀ he olivat hyvin musiikia harrastava perhe ja tiesivÀt, missÀ toimessa he olivat, kun lauloivat moni-ÀÀnistÀ taikka vuoro-laulua, sen voin teille vakuuttaa; semminkin Topper, joka osasi möristÀ aika baasia, niinkuin hyvÀkin laulaja, eikÀ sittenkÀÀn koskaan paisuttanut isoja suonia otsassaan eikÀ kÀynyt punaiseksi. Scrooge'n sisarenpojan vaimo soitti hyvÀsti harppua; ja soitti muun muassa yksinkertaisen vÀhÀisen kappaleen (jotenkin mitÀttömÀn: te olisitte oppineet viheltÀmÀÀn sen kahdessa minutissa), joka oli ollut hyvin tuttu sille lapselle, joka nouti Scrooge'a koulusta, niinkuin menneitten joulujen henki oli muistuttanut hÀntÀ. NÀitÀ sÀveliÀ kuunnellessansa nÀki Scrooge edessÀÀn kaikki, mitÀ ensimÀinen henki oli nÀyttÀnyt hÀnelle; hÀn lientyi lientymistÀÀn ja ajatteli, ettÀ, jos hÀnen olisi ollut tilaisuus usein kuunnella niitÀ vuosia takaperin, hÀn ehkÀ olisi viljellyt elÀmÀn hyvyyttÀ omaksi onneksensa ja omilla kÀsillÀÀn, turvaamatta haudankaivajan lapioon, joka kuoppasi Jakob Marley'n.
Mutta he eivĂ€t panneet koko iltaa soitantoon. VĂ€hĂ€n ajan perĂ€stĂ€ he rupesivat panttileikkeihin; sillĂ€ hyvĂ€ on olla lapsena vĂ€listi, eikĂ€ koskaan soveliaampi, kuin jouluna, jolloin tĂ€mĂ€n juhlan mahtava Perustaja itse oli lapsi. Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minĂ€ luulen yhtĂ€ vĂ€hĂ€n, ettĂ€ Topper oli todella sokea, kuin ettĂ€ hĂ€nen oli silmĂ€nsĂ€ saappaissaan. Minun ajatukseni on se, ettĂ€ se oli sovittu asia hĂ€nen ja Scrooge'n sisarenpojan vĂ€lillĂ€; ja ettĂ€ nykyisten joulujen henki tiesi sen. Se tapa, jolla hĂ€n ahdisti tukevaa sisarta pitsikauluksessa, oli vĂ€kivaltaa ihmisluonnon herkkĂ€-uskoisuudelle. SysĂ€ten hiilihangot kumoon, langeten tuoleihin, törmĂ€ten pianoa vastaan, tukeuttaen itseĂ€nsĂ€ kartiinein vĂ€liin, minne hyvĂ€nsĂ€ hĂ€n meni, sinne hĂ€nkin meni! HĂ€n tiesi aina, missĂ€ tukeva sisar oli. HĂ€n ei tahtonut ottaa kiinni ketÀÀn muuta. Jos olisitte tahallanne syösneet hĂ€ntĂ€ vastaan (niinkuin muutamat heistĂ€ tekivĂ€t), olisi hĂ€n ollut koettavinansa tarttua kiinni teihin, joka olisi ollut solvaus ymmĂ€rryksellenne, mutta olisi kohta sivuttanut sinnepĂ€in, jossa tukeva sisar oli. TĂ€mĂ€ huusi usein, ettei se ollut rehellistĂ€ menoa; eikĂ€ se todella ollutkaan. Mutta kun hĂ€n viimein sai kiinni tytön: kun hĂ€n huolimatta kaikesta hĂ€nen silkkihameensa sahinasta ja hĂ€nen liehumisestaan edestakaisin oli pakoittanut hĂ€net yhteen nurkkaan, josta ei ollut mikÀÀn mahdollisuus paeta; silloin hĂ€nen kĂ€ytöksensĂ€ oli mitĂ€ kauheinta. SillĂ€ hĂ€nen teeskentelemisensĂ€, ettei hĂ€n tuntenut hĂ€ntĂ€; hĂ€nen teeskentelemisensĂ€, ettĂ€ hĂ€nen oli tarve koskea hĂ€nen hiushankkinaansa ja lisĂ€ksi vakuuttaa itseĂ€nsĂ€ siitĂ€, ettĂ€ se todella oli hĂ€n, sillĂ€ tavoin, ettĂ€ hĂ€n painoi erÀÀn sormuksen hĂ€nen sormeensa ja erÀÀt vitjat hĂ€nen kaulaansa â oli hĂ€ijy, hirmuinen! EpĂ€ilemĂ€ttĂ€ lausui tyttö ajatuksensa hĂ€nelle siitĂ€, kun toinen sokko oli liikkeellĂ€ ja he olivat aivan ystĂ€vĂ€llisesti yhdessĂ€ kartiinein takana.
Scrooge'n sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa, vaan hÀnelle oli nostettu iso tuoli ja astinlauta mukavaan nurkkaan, jossa henki ja Scrooge seisoivat ihan hÀnen takanansa. Mutta hÀn otti osaa panttileikkeihin ja rakasti oivasti armastansa kaikilla aapiston kirjaimilla. Samaten oli hÀn leikissÀ "Kuinka, milloin ja missÀ" erittÀin etevÀ ja miehen salaiseksi iloksi voitti sisarensa kokonaan, vaikka hekin olivat sukkelia tyttöjÀ, niinkuin Topper olisi voinut kertoa teille. SiellÀ lienee ollut kaksikymmentÀ henkilöÀ, nuoria ja vanhoja, mutta he leikitsivÀt kaikki, ja niin teki Scrooge myöskin; sillÀ innostuneena siitÀ, mitÀ tapahtui, unhotti hÀn kokonaan, ettei hÀnen ÀÀnensÀ kuulunut ollenkaan heidÀn korviinsa, ja lausui aivan kovasti ajatuksensa, vielÀpÀ arvasi usein aivan oikein; sillÀ terÀvin neula, paras Whitechapel'in neula, josta taattiin, ettei sen silmÀ syönyt poikki lankaa, ei ollut terÀvÀmpi, kuin Scrooge; vaikka hÀn kyllÀ luuli olevansa tylsÀ.
Henki oli kovasti hyvillÀÀn, kun hÀn nÀki Scrooge'n tÀssÀ mieli-alassa, ja katseli hÀntÀ semmoisella suosiolla, ettÀ tÀmÀ rukoili, niinkuin lapsi, ettÀ hÀnen sallittaisiin viipyÀ, kunnes vieraat hajosivat. Mutta henki sanoi, ettei se kÀynyt laatuun.
"Nyt alkaa uusi leikki", lausui Scrooge. "Puoli tuntia, henki, ainoastaan puoli tuntia!"
Se oli leikki "On" ja "Ei", jossa Scrooge'n sisarenpojan tuli ajatella jotakin, ja muitten tÀytyi keksiÀ, mikÀ se oli, samalla kuin hÀn vastasi ainoastaan "on" tai "ei" heidÀn kysymyksiinsÀ, sen mukaan kuin asian laita oli. Niitten vilkasten kysymysten kautta, joita tehtiin hÀnelle, saatiin tietÀÀ, ettÀ hÀn ajatteli elÀintÀ, elÀvÀÀ elÀintÀ, ilkeÀnpuolista elÀintÀ, petoelÀintÀ, elÀintÀ, joka vÀlisti murisi ja röhki, ja vÀlisti puhui, joka eli Londonissa ja kÀveli kadulla, jota ei nÀytetty rahan edestÀ eikÀ talutettu ympÀri, joka ei elÀnyt elÀintarhassa, jota ei koskaan teurastettu millÀÀn torilla, joka ei ollut hevonen eikÀ aasi eikÀ lehmÀ eikÀ hÀrkÀ eikÀ tiikeri eikÀ koira eikÀ sika eikÀ kissa eikÀ karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestÀ, joka laskettiin hÀnelle, tyrskÀhti tÀmÀ sisarenpoika uuteen nauruun; ja hÀntÀ kutkutti niin sanomattomasti, ettÀ hÀnen tÀytyi nousta ylös sohvasta ja polkea jalkaa. ViimeiseltÀ tukeva sisar, joutuen samanlaiseen tilaan, huudahti:
"MinÀ olen keksinyt sen! MinÀ tiedÀn, mikÀ se on, Fred! MinÀ tiedÀn, mikÀ se on!"
"MikÀ se on?" kysyi Fred.
"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!"
Niinkuin se todella olikin. Ihmetteleminen oli aivan yleinen, vaikka joku vÀitti, ettÀ, kun kysyttiin: "onko se karhu?" olisi pitÀnyt vastata: "on"; koska kieltÀvÀ vastaus oli kyllÀinen johdattamaan heidÀn ajatuksiansa Mr. Scrooge'sta, jos nimittÀin niillÀ oli koskaan ollut mikÀÀn taipumus kÀydÀ sitÀ tietÀ.
"HÀn on tosiaan tuottanut meille paljon iloa", arveli Fred, "ja me olisimme kiittÀmÀttömÀt, jollemme joisi hÀnen muistiksensa. TÀssÀ on lasi kuumennettua viiniÀ heti kÀsillÀ; ja minÀ sanon: 'elÀköön eno Scrooge!'"
"HyvÀ! ElÀköön eno Scrooge!" huusivat kaikki.
"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, mimmoinen hyvÀnsÀ hÀn lienee!" lausui Scrooge'n sisarenpoika. "HÀn ei tahtonut vastaan-ottaa tÀtÀ tervehdystÀ minulta, mutta saakoon hÀn sen kuitenkin. ElÀköön eno Scrooge!"
Eno Scrooge oli huomaamatta tullut niin iloiseksi ja keveÀsydÀmiseksi, ettÀ hÀn olisi vastaukseksi esitellyt maljan tÀlle seuralle, joka ei tietÀnyt hÀnen lÀsnÀolostaan mitÀÀn, ja kiittÀnyt sitÀ kuulumattomalla puheella, jos henki olisi sallinut hÀnelle aikaa. Mutta koko nÀkymö katosi samalla, kuin hÀnen sisarenpoikansa lausui viimeisen sanansa; ja hÀn ja henki olivat taas matkoillansa.
Paljon he nÀkivÀt, ja kauas he menivÀt, ja monessa kodissa he kÀvivÀt, mutta aina onnellisella seurauksella. Henki seisoi sairasvuoteitten vieressÀ, ja sairaat olivat iloiset; vierailla mailla, ja matkamiehet olivat likellÀ kotoansa; ahdistettujen luona, ja he olivat kÀrsivÀlliset suuremmassa toivossaan; köyhyyden luona, ja se oli rikas. Vaivais-, sairas- ja vankihuoneisin, jokaiseen kurjuuden turvapaikkaan, jossa turhamielinen, lyhytvaltainen ihminen ei ollut kiinnittÀnyt ovea ja sulkenut ulos henkeÀ, jÀtti hÀn siunauksensa ja opetti Scrooge'lle opetuksensa.
Se oli pitkÀ yö, jos se oli ainoastaan yksi yö; mutta sitÀ Scrooge epÀili, koska joulunpyhÀt kaikki nÀyttivÀt sulauneen siihen ajanjaksoon, jonka he viettivÀt yhdessÀ. Se oli myöskin kummallista, ettÀ, samalla kuin Scrooge pysyi muuttumatonna ulkomuodoltaan, henki ilmeisesti kÀvi vanhemmaksi. Scrooge oli havainnut tÀmÀn muutoksen, mutta ei koskaan puhunut siitÀ, ennenkuin he lÀhtivÀt erÀÀstÀ lasten loppiaiskemusta, jolloin, katsellen henkeÀ, kun he seisoivat molemmat jollakin aukealla paikalla, hÀn eroitti, ettÀ sen hiukset olivat harmaat.
"Onko henkien elÀmÀ niin lyhyt?" kysyi Scrooge.
"Minun elÀmÀni tÀÀllÀ maan pÀÀllÀ on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se pÀÀttyy tÀnÀ yönÀ."
"TÀnÀ yönÀ!" huudahti Scrooge.
"SydÀn-yönÀ. Kuule! Aika lÀhestyy."
Kellot löivÀt kolme neljÀnnestÀ yli yksitoista juuri tÀllÀ hetkellÀ.
"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyÀ", lausui Scrooge, tyystisti tarkastellen hengen vaippaa, "mutta minÀ nÀen jotakin outoa, joka ei kuulu sinuun itseen, pistÀvÀn esiin liepeitten alta. Onko se jalka vai sorkka?"
"Se lienee sorkka, vaikka siinÀ on lihaakin", oli hengen surullinen vastaus. "Katso tÀnne."
Vaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylÀttyÀ, kauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen jalkojen juureen ja pitivÀt kiinni hÀnen vaatteistaan.
"Oi, ihminen! katso tÀnne. Katso, katso alas tÀnne!" huudahti henki.
Toinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiÀ, tuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia nöyryydessÀnsÀ. MissÀ sulokas nuoruus olisi voinut tÀyttÀÀ heidÀn kasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmÀt vÀrinsÀ, oli laiha ja ryppyinen kÀsi, niinkuin ajan, puristanut ja vÀÀntÀnyt ja raastanut niitÀ. MissÀ enkelit olisivat voineet asua, vÀijyivÀt perkeleet ja tuijottivat uhkaavaisesti. Ei mikÀÀn ihmisyyden muutos, ei mikÀÀn sen huonous, eikÀ mikÀÀn sen turmio, olipa se millÀ portaalla tahansa, kaikissa tÀmÀn kummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitÀ puoleksikaan niin kauheita ja julmia.
Scrooge kavahti sÀikÀhtyneenÀ takaperin. Kun lapset nÀytettiin hÀnelle tÀllÀ tapaa, aikoi hÀn sanoa, ettÀ he olivat sieviÀ lapsia, mutta sanat tukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin ÀÀrettömÀn suureen valheesen.
"Henki! ovatko nÀmÀt lapset sinun?" olivat ainoat sanat, joita Scrooge pystyi sanomaan.
"He ovat ihmisten", vastasi henki, katsoen alas heidÀn puoleensa. "He turvaavat minuun ja valittavat vanhempiansa vastaan. TÀmÀ poika on Taitamattomuus. TÀmÀ tyttö on Puute. Varo heitÀ molempia ja kaikkia heidÀn heimolaisiansa, mutta ennen kaikkia varo tÀtÀ poikaa, sillÀ hÀnen otsallansa nÀen kirjoitetun sen, joka on Tuomio, jollei kirjoitusta pyyhitÀ pois. KieltÀkÀÀt se!" huudahti henki, korottaen ulos kÀttÀnsÀ kaupunkia pÀin. "Soimatkaat niitÀ, jotka kertovat sitÀ teille! Sallikaat sitÀ teidÀn puolueellisia tarkoituksianne varten, ja tehkÀÀt sitÀ pahemmaksi! ja odottakaat loppua!"
"Eikö heillÀ ole mitÀÀn turvapaikkaa eikÀ apukeinoja?" kysyi Scrooge.
"Eikö vankihuoneita löydy?" vastasi henki, kÀÀntyen viimeisen kerran
Scrooge'n puoleen hÀnen omilla sanoillansa. "EntÀ vaivaishuoneita?"
Kello löi kaksitoista.
Scrooge katsoi ympÀrillensÀ ja etsi henkeÀ, mutta hÀn ei nÀhnyt sitÀ. Kun viimeinen lyönti lakkasi vÀrÀhtelemÀstÀ, muisti hÀn vanhan Jakob Marley'n ennustuksen ja, nostaen ylös silmÀnsÀ, nÀki juhlallisen haamun, kokonaan verhottuna, tulevan, niinkuin sumu pitkin maata, hÀntÀ kohden.
Viimeinen henki.
PitkÀÀnsÀ, vakavasti, ÀÀneti henki lÀhestyi. Kun se tuli likelle, vaipui Scrooge alas polvillensa; sillÀ itse ilmaankin, jonka lÀpi tÀmÀ henki liikkui, nÀytti se levittÀvÀn sumeaa salaisuutta.
Se oli noki-mustassa puvussa, joka peitti sen pÀÀn, kasvot ja vartalon, ettei mitÀÀn jÀÀnyt nÀkyviin, kuin ojennettu kÀsi. Ilman tÀtÀ kÀttÀ olisi Scrooge tuskin eroittanut haamua ympÀröivÀn yön pimeÀstÀ.
HÀn tunsi, ettÀ se oli pitkÀ ja rehtava, kun se saapui hÀnen viereensÀ, ja ettÀ sen salamyhkÀinen lÀsnÀ-olo tÀytti hÀnet juhlallisella pelolla. HÀn ei tietÀnyt sen enempÀÀ, sillÀ henki ei puhunut eikÀ liikahtanut.
"Seisonko minÀ tulevien joulujen hengen edessÀ?" kysyi Scrooge.
Henki ei vastannut mitÀÀn, vaan viittasi eteenpÀin kÀdellÀnsÀ.
"Sinun on aikomus nÀyttÀÀ minulle semmoisten asiain varjokuvia, jotka eivÀt vielÀ ole tapahtuneet, vaan tulevaisuudessa tapahtuvat", jatkoi Scrooge. "Eikö niin, henki?"
Puvun ylipuoli vetÀytyi tuokioksi kokoon poimuissansa, niinkuin henki olisi notkistanut pÀÀtÀnsÀ. TÀmÀ oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.
Vaikka Scrooge oli tÀhÀn aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan, pelkÀsi hÀn tÀtÀ ÀÀnetöntÀ henkeÀ niin kovasti, ettÀ hÀnen polviansa vÀrisytti, ja hÀn huomasi, ettÀ hÀn tuskin pysyi pystyssÀ, kun hÀn hankki seuraamaan sitÀ. Henki seisahtui hetkeksi, niinkuin hÀn olisi havainnut hÀnen tilansa ja tahtonut antaa hÀnelle aikaa tointua.
Mutta Scrooge'n oli vaan sitÀ pahempi olla. Outo, epÀmÀÀrÀinen kauhu vavistutti hÀntÀ, kun hÀn tiesi, ettÀ tumman version takaa aaveen-omaiset silmÀt tarkasti katselivat hÀntÀ, mutta hÀn puolestaan, vaikka kuinka ponnisti omia silmiÀnsÀ, ei voinut nÀhdÀ mitÀÀn muuta, kuin aaveen-omaisen kÀden ja mustan kasan vaatteita.
"Tulevaisuuden henki!" hÀn huudahti, "minÀ pelkÀÀn sinua enemmÀn, kuin mitÀÀn henkeÀ, minkÀ olen nÀhnyt. Mutta koska minÀ tiedÀn, ettÀ sinun on aikomus tehdÀ minulle hyvÀÀ ja, niinkuin toivon, muuttaa minut toisenlaiseksi ihmiseksi, kuin olen ollut, rupean mielellÀni sinun kumppaniksesi, vielÀpÀ kiitollisella sydÀmellÀ. Etkö tahdo puhutella minua?"
Henki ei vastannut hÀnelle mitÀÀn. KÀsi osoitti suoraan eteenpÀin.
"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoo pian, ja se on kallis aika minulle, minÀ tiedÀn sen. Johdata, henki!"
Henki vieri pois samalla tapaa, kuin se oli tullutkin hÀntÀ kohden. Scrooge seurasi sitÀ vaatteitten varjossa, jotka, niinkuin hÀnestÀ tuntui, tukivat hÀntÀ ja kantoivat hÀntÀ eteenpÀin.
He tuskin nÀyttivÀt astuvan sisÀÀn City'yn; sillÀ oli melkein niinkuin City olisi kasvanut ylös maasta ja ympÀröinnyt heitÀ. Mutta siellÀ he olivat, jopa keskellÀ sitÀ; pörssissÀ kauppamiesten joukossa, jotka hyörivÀt edestakasin, kilistivÀt rahaa plakkareissansa, keskustelivat pienissÀ ryhmissÀ, katselivat kelloansa ja leikitsivÀt miettivÀisesti isoilla kultaisilla sineteillÀnsÀ ja niin poispÀin, niinkuin Scrooge usein oli nÀhnyt heidÀn tekevÀn.
Henki seisahtui vÀhÀisen kauppamies-parven viereen. Havaiten, ettÀ kÀsi osoitti heitÀ, astui Scrooge likemmÀksi, heidÀn puhettansa kuunnellakseen.
"Ei", arveli iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka, "minÀ en tiedÀ siitÀ paljon mitÀÀn. MinÀ tiedÀn vaan, ettÀ hÀn on kuollut."
"Milloin hÀn kuoli?" kysyi toinen.
"Viime yönÀ, luullakseni."
"No, mikÀ hÀntÀ vaivasi?" kysyi kolmas, ottaen aika hyppysellisen nuuskaa kookkaasta rasiasta. "MinÀ luulin, ettei hÀn koskaan kuolisi."
"Jumala tiesi", sanoi ensimÀinen haukotellen.
"MitÀ hÀn on rahojensa tehnyt?" kysyi puna-naamainen gentlemani, jonka nenÀn-nipusta riippui liika-kasvi, hÀÀlyen niinkuin kalkkunakukon helttalehdet.
"SitÀ minÀ en ole kuullut", lausui isoleuka mies, haukotellen taas. "EhkÀ jÀttÀnyt ne ammattikunnallensa. Minulle hÀn ei ole jÀttÀnyt niitÀ. Muuta minÀ en tiedÀ."
TÀhÀn pilkkaan nauroivat kaikki.
"Arvattavasti sangen helpot hautajaiset", sanoi sama puhuja; "sillÀ niin totta kuin elÀn, minÀ en tiedÀ ketÀÀn, joka menee niihin. EntÀ jos me rupeisimme vapaa-ehtoisiksi ja lÀhtisimme mukaan?"
"Olkoon menneeksi, jos on pidetty huolta murkinasta", muistutti gentlemani, jolla oli liika-kasvi nenÀn-nipussa. "Mutta ravintoa minun tÀytyy saada, jos seuraan rupean."
Uusi nauru.
"No, minÀ olen viimeistÀ lukua kaikkein vÀhimmin itsekÀs teidÀn joukostanne", arveli ensimÀinen puhuja, "sillÀ minÀ en koskaan kÀytÀ mustia hansikkaita enkÀ koskaan syö murkinaa. Mutta minÀ olen valmis lÀhtemÀÀn, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en minÀ ole ensinkÀÀn varma, vaikka olisin ollut hÀnen likeisin ystÀvÀnsÀ; sillÀ meidÀn oli tapa pysÀhtyÀ ja puhutella toisiamme, missÀ hyvÀnsÀ kohtasimme toisemme. HyvÀsti, hyvÀsti!"
Puhujat ja kuunteliat siirtyivÀt pois ja sekaantuivat muihin parviin. Scrooge tunsi nÀmÀt miehet ja katseli henkeÀ, jonkunlaista selitystÀ saadaksensa.
Henki soljahti ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöÀ, jotka tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas, arvellen, ettÀ selitys ehkÀ olisi tÀssÀ.
HÀn tunsi nÀmÀtkin molemmat tÀydellisesti. He olivat asiamiehiÀ: hyvin rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina koettanut pysyÀ heidÀn suosiossansa, se on: asiamiehen kannalta katsoen, ainoastaan asiamiehen kannalta.
"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.
"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.
"No!" lausui ensimÀinen. "Lempo on viimein omansa perinyt!"
"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmÀ, eikö ole?"
"Niinkun ainakin joulun-aikana. Te ette kÀy luistimassa, arvaan minÀ?"
"Ei, ei. Muuta tekemistÀ. HyvÀÀ huomenta!"
Ei sanaakaan lisÀksi. Niin he yhtyivÀt, niin he keskustelivat ja niin he erosivat.
Scrooge oli ensiksi taipuvainen kummastelemaan, ettÀ henki pani arvoa tÀmmöisiin, nÀhtÀvÀsti vÀhÀpÀtöisiin keskusteluihin; mutta tuntien itsensÀ vakuutetuksi siitÀ, ettÀ niillÀ varmaan oli joku salainen merkitys, alkoi hÀn tuumia, mikÀ se ehkÀ olisi. Tuskin sopi ajatella, ettÀ ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hÀnen vanhan kauppakumppaninsa, kuolemaa, sillÀ se kuului entisyyteen, ja tÀmÀn hengen ala oli tulevaisuus. EikÀ hÀn muistanut tuttavistansa ketÀÀn, johon kÀvisi sovittaa niitÀ. Mutta koska hÀn ei epÀillyt ollenkaan, ettÀ, tarkoittivatpa nÀmÀt keskustelut ketÀ hyvÀnsÀ, niihin oli kÀtketty joku opetus hÀnen omaksi parannuksekseen, pÀÀtti hÀn sÀilyttÀÀ mielessÀnsÀ jokaisen sanan, jonka hÀn kuuli, ja kaikki, mitÀ hÀn nÀki; sekÀ erittÀin katsella omaa varjoansa, kun se ilmestyi. SillÀ hÀnellÀ oli joku tunto, ettÀ hÀnen tulevan itsensÀ kÀytös antaisi hÀnelle sen ohje-langan, jota hÀn kaipasi, ja helpottaisi nÀitten arvoitusten selittÀmistÀ.
HÀn katsoi ympÀrillensÀ juuri tÀssÀ paikassa, etsien omaa kuvaansa; mutta toinen mies seisoi hÀnen tavallisessa nurkassansa, ja vaikka kello osoitti sitÀ pÀivÀn aikaa, jolloin hÀnen oli tapa olla siinÀ, ei hÀn nÀhnyt mitÀÀn omaa kuvaansa niitten joukossa, jotka virtailivat sisÀÀn pÀÀportin kautta. Se ei kuitenkaan hÀmmÀstyttÀnyt hÀntÀ; sillÀ hÀn oli miettinyt itseksensÀ jonkunlaista elÀmÀn muutosta ja luuli ja toivoi, ettÀ hÀn nyt nÀki vasta syntyneet pÀÀtöksensÀ toteutettuina tÀssÀ.
Levollisena ja pimeÀnÀ seisoi henki, kÀsi ojennettuna, hÀnen vieressÀÀn. Kun hÀn toipui syvÀmielisestÀ etsinnöstÀnsÀ, pÀÀtti hÀn kÀden liikunnosta ja suunnasta, ettÀ vÀsymÀttömÀt silmÀt kiinteÀsti katselivat hÀntÀ. Se saatti hÀnet vapisemaan ja tuntemaan vilun vÀreitÀ.
He jÀttivÀt vireÀn nÀkymÀn ja lÀhtivÀt outoon kaupungin-osaan, jossa Scrooge ei ollut koskaan ennen kÀynyt, vaikka hÀn tunsi sen aseman ja huonon huudon. Kadut olivat kuraiset ja kapeat; puodit ja rakennukset viheliÀiset; ihmiset puoli-alastomat, juopuneet, lÀnkÀ-kenkÀiset, ilettÀvÀt. Kujat ja portinkÀytÀvÀt purkasivat, niinkuin yhtÀ monta istukas-kuoppaa, loukkaavan hajunsa, likansa ja elÀmÀnsÀ yksinÀisille kaduille; ja koko seutu höyrysi rikoksia, saastaisuutta ja kurjuutta.
SyvÀllÀ tÀssÀ kirouksen ja jumalattomuuden pesÀssÀ seisoi lakka-katon alla matalaseinÀinen, esiin pistÀvÀ puoti, jossa rautaa, rÀttejÀ, pulloja, luita ja ihran törkyjÀ ostettiin. SisÀssÀ lattialla oli viskattu lÀjiin ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranakoukkuja, viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rauta-romua. Salaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, synnytettiin ja talletettiin riettaissa rÀÀsy-röykkiöissÀ, eltaantuneissa rasva-möhkÀleissÀ ja korkeissa luu-kasoissa. KeskellÀ niitÀ katuja, joita hÀn kaupitteli, ja likellÀ hiili-uunia, joka oli tehty vanhoista tiilistÀ, istui harmaapÀinen, melkein seitsemÀnkymmentÀ vuotinen heittiö. HÀn oli suojannut itsensÀ kylmÀltÀ ilmalta löyhkÀÀvÀllÀ, sekalaisista repaleista tehdyllÀ kartiinilla, joka riippui pingotetusta nuorasta, ja poltti piippuansa kaikessa levollisen hiljaisuuden hekumassa.
Scrooge ja henki saapuivat tÀmÀn miehen luo juuri kuin joku ÀmmÀ, kantaen raskasta vaatepankkoa, tuikahti puotiin. Mutta hÀn oli tuskin pÀÀssyt sisÀÀn, ennenkuin toinen ÀmmÀ samanlaisella taakalla myöskin astui puotiin; ja tÀtÀ seurasi kohta joku mies virttyneissÀ, mustissa vaatteissa, joka sÀikÀhtyi yhtÀ paljon heidÀt nÀhdessÀÀn, kuin he olivat sÀikÀhtyneet toisiansa tuntiessaan. Sulasta hÀmmÀstyksestÀ eivÀt he eikÀ piippusuu ÀijÀ tuokioon aikaan hiiskuneet mitÀÀn, vaan sitten he kaikki kolme purskahtivat nauruun.
"Lasketaan palkkavaimo ensin esiin!" huusi se, joka astui ensin sisÀÀn.
"Lasketaan pesu-akka toiseksi esiin; ja lasketaan hautajaistoimittajan
apulainen kolmanneksi. Katso, vanha Joe, tÀssÀ on hyvÀ sattumus!
Olemmehan kaikki yhtyneet tÀÀllÀ ilman vÀlipuheetta!"
"Paremmassa paikassa, kuin tÀssÀ, ette olisi voineet yhtyÀ", sanoi vanha Joe, ottaen piippunsa suustaan. "Tule vierashuoneesen. Onhan se jo vanhastaan tuttu sinulle; eivÀtkÀ nuot molemmat toisetkaan ole ihan outoja. Odottakaat, siksi kuin suljen puodin oven. Kas, kuinka se kirisee! TÀÀllÀ ei löydy yhtÀkÀÀn niin ruostunutta raudanpalasta, kuin sen omat saranat, luulen ma; ja minÀ olen varma, ettei tÀÀllÀ löydy mitÀÀn niin vanhoja luita, kuin minun omat luuni. Hah, hah! Me olemme kaikki soveliaat kutsumukseemme, me pystymme siihen hyvin. Tule vierashuoneesen. Tule vierashuoneesen."
Vierashuoneeksi nimitettiin paikkaa repalekartiinin takana. IjÀkÀs mies kohensi tulta vanhalla mattokepillÀ ja korjasi suitsevaa lamppua (sillÀ nyt oli yö) piipunvarrellaan, jonka hÀn sitten jÀlleen pisti suuhunsa.
SillÀ vÀlin kuin hÀn teki tÀtÀ, oli se vaimo, joka jo oli puhunut, heittÀnyt pankkonsa lattialle ja, istuen pöyhkeÀsti tuolille, nojasi kyynÀspÀitÀnsÀ polviinsa ja katseli rohkeasti toisia.
"MissÀ eroitus on! MissÀ eroitus, Mrs. Dilber?" sanoi vaimo. "Jokaisen on oikeus pitÀÀ puotia itsestÀnsÀ. Niin hÀn aina teki."
"Se on totinen tosi!" arveli pesu-akka. "Ei kukaan enemmÀn, kuin hÀn."
"No, ÀlÀ siis todistele, niinkuin pelkÀisit, akka, kuka on toista parempi? Emme suinkaan me toinen toisemme hÀnnÀlle polje?"
"Ei suinkaan!" lausuivat Mrs. Dilber ja mies yhtÀ haavaa. "Toivotaan, ettemme niin tee."
"HyvÀ!" huusi vaimo. "SiinÀ on kyllÀ. Kuka siitÀ köyhtyy, vaikka hÀneltÀ menisikin muutamia tÀmÀnlaisia kaluja? Ei suinkaan kuollut ihminen, luulen ma."
"Ei maarkan", sanoi Mrs. Dilber nauraen.
"Jos hÀn tahtoi pitÀÀ niitÀ kuolemansa jÀlkeen, ilkeÀ, vanha saituri", jatkoi vaimo, "miks'ei hÀn elÀnyt niinkuin muut ihmiset? Silloin olisi joku hoitanut hÀntÀ, kun hÀn loppua teki, mutta nyt hÀn sai aivan yksinÀÀn vetÀÀ viimeisen kutkauksensa."
"Aivan niin", arveli Mrs. Dilber. "se on Jumalan rangaistus hÀnelle."
"MinÀ soisin, ettÀ hÀnelle olisi tullut vÀhÀn ankarampi rangaistus", vastasi vaimo; "ja se olisikin tullut, te saatte luottaa siihen, jos vaan olisin voinut iskeÀ kynteni johonkin muuhun. Avaa tÀmÀ pankko, vanha Joe, ja sano, mitÀ maksat siitÀ. Lausu suoraan ajatuksesi. MinÀ en huoli, vaikka olen ensimÀinen, enkÀ pelkÀÀ heitÀ, vaikka he nÀkevÀtkin. Me tiedÀmme varsin hyvin, ettÀ me autoimme toisiamme, ennenkuin yhdyimme tÀÀllÀ, luulen ma. Se ei ole mikÀÀn synti. Avaa pankko, Joe."
Mutta hÀnen ystÀviensÀ hieno kohteliaisuus ei sallinut tÀtÀ; mies virttyneissÀ, mustissa vaatteissa astui ensin esiin, tuoden nÀkyviin omaa ryöstötavaraansa. Se ei ollut aivan runsas. Pari kolme sinettiÀ, lyijyspÀnnÀn pidin, pari hiannappeja ja vÀhÀn-arvoinen rintasolki, siinÀ kaikki. Vanha Joe tutki niitÀ tyystisti ja harkitsi niitten hinnan. Sitten hÀn kirjoitti liidulla seinÀÀn, kuinka paljon hÀn tahtoi antaa itsekustakin kalusta, ja laski nyt eri summat yhteen, kun hÀn huomasi, ettei mytystÀ lÀhtenyt mitÀÀn enempÀÀ.
"SiinÀ sinun rÀtinkisi on", lausui Joe, "enkÀ minÀ anna ÀyriÀkÀÀn lisÀksi, vaikka minÀ elÀvÀltÀ keitettÀisiin. KenenkÀ vuoro nyt on?"
Se oli Mrs. Dilber'in. Lakanoita ja kÀsiliinoja, vÀhÀinen kangaskappale, kaksi vanhan-aikuista hopeista teelusikkaa, pari sokuri-pihtejÀ ja muutamia saappaita. HÀnen tilinsÀ suoritettiin samalla tavalla seinÀllÀ.
"MinÀ annan aina liian paljon naisille. Se on minun heikko puoleni, ja se on se tapa, jolla minÀ hÀvitÀn itseni", vÀitti vanha Joe. "TÀssÀ sinun rÀtinkisi. Jos sinÀ pyytÀisit penny'n lisÀksi ja antaisit kaupan riippua siitÀ, katuisin minÀ, ettÀ olen ollut niin aulis ja vetÀisin pois puolen kruunua."
"Ja avaa nyt minun tukkuni, Joe", lausui ensimÀinen vaimo.
Joe laskeusi polvillensa, voidaksensa paremmin avata sitÀ, ja, koko joukon solmuja purattuansa, veti ulos ison ja raskaan kÀÀryn tummaa vaatetta.
"Miksi sinÀ tÀtÀ nimitÀt?" kysyi Joe. "Uutimia!"
"Ahaa'" vastasi vaimo nauraen ja nojautui eteenpÀin, kÀsivarret ristissÀ. "Uutimia!"
"SinÀ et suinkaan aio sanoa, ettÀ otit ne alas renkaineen pÀivineen, kun hÀn vielÀ makasi vuoteessaan?" kysyi Joe.
"Aion kyllÀ", vastasi vaimo. "Miks'ei?"
"SinÀ synnyit rikastumaan", arveli Joe, "ja sinÀ rikastutkin varmaan."
"MinĂ€ en suinkaan pidĂ€tĂ€ kĂ€ttĂ€ni, kun voin saada jotakin siihen sillĂ€, ettĂ€ kurotan sitĂ€, ei ainakaan semmoisen miehen tĂ€hden, kuin hĂ€n oli, sen takaan sinulle, Joe", lausui vaimo kylmĂ€kiskoisesti. "ĂlĂ€ nyt kaada öljyĂ€ sĂ€ngyn peitteelle."
"HÀnen peitteellensÀkö?" kysyi Joe.
"KenenkÀ muun, luulet?" vastasi vaimo. "SitÀ ei tarvitse pelÀtÀ, ettÀ hÀn vilustuu, vaikka hÀn onkin sitÀ paitsi."
"MinÀ toivon, ettei hÀn kuollut mihinkÀÀn tarttuvaan tautiin? Kuinka?" sanoi vanha Joe, pysÀhtyen työssÀnsÀ ja katsahtaen ylös.
"ĂlĂ€ sitĂ€ pelkÀÀ", vastasi vaimo. "MinĂ€ en ollut niin mieltynyt hĂ€nen seuraansa, ettĂ€ olisin viipynyt hĂ€nen luonansa semmoisten kalujen tĂ€hden, jos niin olisi ollut laita. No, sinĂ€ saat kurkistella tĂ€mĂ€n paidan lĂ€vitse, siksikuin silmĂ€si pakoittaa; mutta sinĂ€ et löydĂ€ yhtĂ€kÀÀn reikÀÀ eikĂ€ kulunutta paikkaa siinĂ€. Se on paras, joka hĂ€nellĂ€ oli, ja lisĂ€ksi aivan hieno. He olisivat hĂ€vittĂ€neet sen, jollei minua olisi ollut."
"MitÀ sinÀ hÀvittÀmiseksi sanot?" kysyi vanha Joe.
"SitÀ, ettÀ se puettiin ruumiin pÀÀlle hautaan vietÀvÀksi", lausui vaimo nauraen. "Joku oli hullu kyllÀ sitÀ yrittÀmÀÀn, mutta minÀ riisuin sen pois jÀlleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei kelpaa mihinkÀÀn. Se on aivan yhtÀ sovelias ruumiille. HÀn ei voi nÀyttÀÀ rumemmalta, kuin hÀn nÀytti tuossa."
Scrooge kuunteli tÀtÀ keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa ympÀrillÀ siinÀ huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi, katseli hÀn heitÀ semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt, vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitÀ, jotka hieroivat kauppaa itse ruumiista.
"Hah, hah!" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin flanelli-kukkaron, luki heidÀn itsekunkin voittonsa lattialle. "Se oli sen jutun loppu, nÀettekö! ElÀessÀÀn hÀn peloitti kaikki ihmiset pois luotansa, ettÀ meillÀ olisi hyötyÀ hÀnestÀ, kun hÀn oli kuollut! Hah, hah, hah!"
"Henki!" sanoi Scrooge, vavisten kiireestÀ kantapÀÀhÀn asti. "MinÀ nÀen, minÀ nÀen. TÀmÀn onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma kohtaloni. Minun elÀmÀni pyrkii nyt sinnepÀin. Laupias Jumala, mikÀ tÀmÀ on!"
HÀn astahti kauhistuen takaperin, sillÀ nÀkymö oli muuttunut, ja nyt hÀn melkein koski yhtÀ vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa ryysyisen lakanan alla kÀÀrittynÀ makasi jotakin, joka, vaikka se oli ÀÀnetönnÀ, antoi itsestÀnsÀ tiedon kammottavalla kielellÀ.
Huone oli kovin pimeÀ, niin pimeÀ, ettei sitÀ voinut tarkoin tuntea, vaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietÀmÀÀn, minkÀlainen huone se oli, kyllÀ katseli ympÀrillensÀ. Vaalea, ulkoapÀin tuleva valo kohtasi suoraan vuodetta; ja tyhjÀksi ryöstettynÀ makasi siinÀ kenenkÀÀn vartioimatta, kenenkÀÀn itkemÀttÀ, kenenkÀÀn kaipaamatta tÀmÀn miehen ruumis.
Scrooge katsoi hengen puoleen. Vakavasti osoitti sen kÀsi ruumiin pÀÀtÀ, peite oli niin huolimattomasti levitetty sen ylitse, ettÀ jos sitÀ olisi vÀhÀnkin nostettu, jos Scrooge olisi sormeansa liikuttanut, olisivat kasvot paljastuneet. HÀn ajatteli sitÀ, tunsi, kuinka helppo sitÀ oli tehdÀ ja tahtoi tehdÀ sitÀ; mutta hÀn kykeni yhtÀ vÀhÀn verhoa poistamaan kuin karkoittamaan henkeÀ vierestÀnsÀ.
Oi kylmÀ, kylmÀ, jÀykkÀ, hirmuinen kuolema! aseta alttarisi tÀhÀn ja varusta sitÀ semmoisilla kauhuilla, kuin sinulla on tarjona: sillÀ tÀmÀ on sinun aluskuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa pidetystÀ pÀÀstÀ sinÀ et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi varten eikÀ tehdÀ yhtÀ kasvonjuonnettakaan vastenmieliseksi. Se ei ole mitÀÀn, ettÀ kÀsi on raskas ja putoo alas, kun siitÀ hellitetÀÀn; se ei ole mitÀÀn, ettÀ sydÀn ja suonet ovat seisattuneet; mutta se on jotakin, ettÀ kÀsi oli avoin, jalo ja rehellinen; sydÀn urhoollinen, lÀmmin ja hellÀ; ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka hÀnen hyvÀt tekonsa virtaavat haavasta ja kylvÀvÀt mailmaan kuolematonta elÀmÀÀ!
Ei mikÀÀn ÀÀni lausunut nÀitÀ sanoja Scrooge'n korvaan, vaan kuitenkin hÀn kuuli ne, kun hÀn katseli vuodetta. HÀn mietti, ettÀ jos voisi nyt herÀttÀÀ tÀmÀn miehen, mimmoiset olisivat hÀnen ensimÀiset ajatuksensa? Rahanpyyntikö vai tyly kÀytös vai kalvavat huolet? Ne ovat, tosiaan, tuottaneet hÀnelle soman lopun!
HÀn makasi pimeÀssÀ, tyhjÀssÀ huoneessa, eikÀ ollut yhtÀkÀÀn miestÀ, ei vaimoa eikÀ lasta, joka olisi sanonut, ettÀ hÀn oli hyvÀ minulle siinÀ taikka siinÀ asiassa, ja lempeÀn sanan muiston vuoksi tahdon minÀ olla hyvÀ hÀnelle. Kissa raappi ovea, ja nakertavien hiirien ÀÀni kuului takan alta. MitÀ ne pyysivÀt kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat niin levottomat ja riivaantuneet, sitÀ ei Scrooge uskaltanut ajatella.
"Henki!" sanoi hÀn, "tÀmÀ on kauhea paikka. Kun jÀtÀn sen, en minÀ jÀtÀ sen opetusta, luota minuun. LÀhtekÀÀmmme!"
YhÀ henki muuttumatta osoitti sormellansa kuolleen pÀÀtÀ.
"MinÀ ymmÀrrÀn sinua", vastasi Scrooge, "ja minÀ tekisin sen, jos voisin. Mutta minÀ en kykene, henki. MinÀ en kykene."
Taas henki nÀytti tarkastavan hÀntÀ.
"Jos löytyy ketÀÀn kaupungissa, jota tÀmÀn miehen kuolema liikuttaa", lausui Scrooge vallan tuskastuneena, "nÀytÀ hÀnet minulle, henki, minÀ rukoilen sinua!"
Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa, niinkuin siiven, hÀnen eteensÀ; ja taas syrjÀyttÀen sitÀ asetti hÀnen nÀkyviinsÀ pÀivÀn valaiseman huoneen, jossa Àiti lapsinensa oli.
Ăiti odotti jotakuta, ja oli kovasti huolestuneena; sillĂ€ hĂ€n kĂ€veli edestakaisin huoneessa; sĂ€psĂ€hti jokaisesta ÀÀnestĂ€; tĂ€hysteli ulos akkunasta; katsoi kelloa; yritti, vaikka turhaan, työskennellĂ€ neulallansa; ja sieti tuskin leikkivien lasten hĂ€linÀÀ.
Vihdoin kuului kauan odotettu kolkutus. HÀn kiirehti oven luo ja tapasi puolisonsa, miehen, jonka kasvoja murhe ja alakuloisuus olivat vakoilleet, vaikka hÀn oli nuori. NiissÀ ilmestyi nyt merkillinen liikunto; jonkunlainen yksitotinen ilo, jota hÀn hÀpesi ja koetti tukehuttaa.
HÀn istui pÀivÀllisille, joita he olivat pitÀneet lÀmpiminÀ hÀnelle; ja kun vaimo matalalla ÀÀnellÀ, kauan vaiti oltuaan, kysyi mieheltÀnsÀ, mitÀ kuului, nÀytti hÀn hÀmmentelevÀn mitÀ vastata.
"HyvÀÀ", jatkoi vaimo, "vai pahaa?" â auttaaksensa hĂ€ntĂ€.
"Pahaa", hÀn vastasi.
"Me olemme siis aivan hukassa?"
"Ei. VielÀ on toivoa, Karolina."
"Jos hÀn heltyy", vastasi vaimo kummastuneena, "on kyllÀ toivoa!
Kaikkia sopii toivoa, jos semmoinen ihme on tapahtunut."
"HÀnen ei kÀy enÀÀ heltyminen", lausui mies. "HÀn on kuollut."
Ăiti oli lempeĂ€ ja kĂ€rsivĂ€llinen olento, jos hĂ€nen kasvonsa puhuivat totta; mutta hĂ€n oli kiitollinen sielussansa, kun hĂ€n kuuli tĂ€mĂ€n, ja hĂ€n lausuikin sitĂ€ ristiin lasketuilla kĂ€sillĂ€. HĂ€n rukoili anteeksi seuraavalla silmĂ€nrĂ€pĂ€yksellĂ€ ja hĂ€ntĂ€ pahoitti; mutta kiitollisuus oli hĂ€nen sydĂ€mensĂ€ ensimĂ€inen tunto.
"MitÀ tuo puoli-pÀihtynyt akka, josta eilen illalla puhuin, sanoi minulle, kun koetin tavata hÀntÀ ja saada aikaa viikoksi; ja mitÀ minÀ luulin vaan pelkiksi verukkeiksi, ettÀ hÀn pÀÀsisi minusta, nÀyttÀÀ olleen aivan totta. HÀn ei ollut silloin ainoastaan kovasti huono, vaan kuolemaisillaan."
"Kenelle meidÀn velkamme siirretÀÀn?"
"MinÀ en tiedÀ. Mutta sitÀ ennen voimme hankkia rahaa; ja vaikka emme voisikaan, olisi se todella kova onni, jos hÀnen jÀlkeisensÀ olisi yhtÀ ankara velkoja. Me saamme tÀnÀ iltana kÀydÀ levolle keveillÀ sydÀmillÀ, Karolina!"
Niin. HeidÀn sydÀmensÀ olivat iloisemmat, vaikka he kyllÀ koettivat vastustaa sitÀ. Lastenkin kasvot kirkastuivat, kun he hiljalleen kokoontuivat vanhempien ympÀrille kuuntelemaan, mitÀ he niin vÀhÀn ymmÀrsivÀt; ja tÀmÀ koti oli kÀynyt onnellisemmaksi tuon miehen kuoleman kautta! Ainoa tunne, jonka henki voi nÀyttÀÀ hÀnelle ja jonka kuoleman tapaus synnytti, oli ilo.
"NÀytÀ, henki, minulle joku paikka, missÀ hellyys ilmestyy yhdessÀ kuoleman kanssa", lausui Scrooge; "taikka tuo pimeÀ huone, jonka vast'ikÀÀn jÀtimme, on aina oleva silmissÀni."
Henki johdatti hÀntÀ pitkin useita katuja, jotka olivat hyvin tutut hÀnelle; ja kun he kulkivat edelleen, katsoi Scrooge sinne tÀnne nÀhdÀksensÀ itseÀnsÀ, mutta hÀn ei ollut missÀÀn nÀkyvissÀ. He astuivat Bob Cratchit paran huoneesen, samaan asuntoon, jossa hÀn oli kÀynyt ennen; ja tapasivat Àidin ja lapset istumasta valkean ympÀrillÀ.
Hiljaa. Aivan hiljaa. Meluavat nuoret Cratchit'it olivat yhtĂ€ tyvenet, kuin muistopatsaat, nurkassansa ja istuivat katsellen Peter'iĂ€, jolla oli kirja edessÀÀn. Ăiti ja tyttĂ€ret ompelivat. Mutta hekin olivat hyvin hiljalleen!
"Ja HÀn kutsui tykönsÀ lapsen ja asetti sen heidÀn keskellensÀ."
MissÀ Scrooge oli kuullut nÀmÀt sanat? HÀn ei ollut kuullut niitÀ unissaan. Poika oli varmaan lukenut ne ÀÀneen, kun henki ja hÀn astuivat kynnyksen yli. Miks'ei hÀn jatkanut?
Ăiti pani ompeluksensa pöydĂ€lle ja peitti kasvonsa kĂ€dellÀÀn.
"VÀri haittaa silmiÀni", hÀn sanoi.
VĂ€ri? Voi, Pikku Tim raukka!
"Ne ovat paremmat nyt taas", lausui Cratchit'in vaimo. "KynttilÀnvalo tekee ne heikoiksi; enkÀ minÀ tahtoisi, vaikka mikÀ olisi, nÀyttÀÀ isÀllenne, kun hÀn tulee kotiin, ettÀ minulla on heikot silmÀt. TÀhÀn aikaan hÀn tavallisesti muutoin tulee."
"Jo varemminkin", vastasi Peter, sulkien kirjaansa. "Mutta luullakseni on hÀn, Àiti, nÀinÀ muutamina viimeisinÀ iltoina kÀvellyt vÀhÀn hitaammin, kuin ennen."
He olivat aivan ÀÀneti taas. Viimein Àiti sanoi, vielÀpÀ vakavalla, iloisella ÀÀnellÀ, joka ainoastaan kerran sortui:
"MinĂ€ tiedĂ€n, ettĂ€ hĂ€n kantaen â minĂ€ tiedĂ€n, ettĂ€ hĂ€n kantaen Pikku
Tim'iÀ kÀvi hyvin nopeasti."
"Niin minÀkin", lausui Peter. "Usein."
"Niin minÀkin", huudahti muuan vielÀ. Niin tiesivÀt kaikki.
"Mutta hÀn oli hyvin huokea kantaa", jatkoi Àiti ahkerasti työskennellen, "ja hÀnen isÀnsÀ rakasti hÀntÀ niin paljon, ettei siitÀ ollut mitÀÀn vaivaa, ei mitÀÀn vaivaa. Ja tuossa on isÀnne ovella!"
HĂ€n juoksi ulos kohtaamaan miestĂ€nsĂ€; ja lyhytlĂ€ntĂ€ Bob, huivi kaulassa â hĂ€n tarvitsi sitĂ€, mies parka â tuli sisÀÀn. HĂ€nen teensĂ€ oli valmiina hĂ€ntĂ€ varten kaminin komerossa, ja he koettivat kaikki, kuka parhaiten saisi sitĂ€ hĂ€nelle. Sitten molemmat nuoret Cratchit'it kiipesivĂ€t hĂ€nen polvillensa ja panivat, kumpikin lapsi, pikkuisen poskensa hĂ€nen kasvojansa vastaan, ikÀÀnkuin he olisivat sanoneet: "Ă€lĂ€ huoli siitĂ€, isĂ€. ĂlĂ€ ole suruissasi!"
Bob oli hyvin iloinen heidÀn kanssaan ja puhui hupaisesti koko perheelle. HÀn katseli ompelusta pöydÀllÀ ja kiitti Mrs. Cratchit'in ja tyttöjen ahkeruutta ja kerkeyttÀ. He saisivat sen valmiiksi aikaa ennen sunnuntaita, sanoi hÀn.
"Ennen sunnuntaita! SinÀ kÀvit siis siellÀ tÀnÀÀn, Robert?" kysyi hÀnen vaimonsa.
"Niin, rakkaani", vastasi Bob. "MinÀ olisin suonut, ettÀ sinun olisi sopinut tulla. Sinun olisi tehnyt hyvÀÀ nÀhdÀ, kuinka viheriÀ paikka se on. Mutta sinÀ saat nÀhdÀ sen usein. MinÀ lupasin hÀnelle, tulla sinne sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku poikani!"
HÀnen voimansa raukeni ÀkkiÀ. HÀn ei voinut estÀÀ sitÀ. Jos hÀn olisi voinut estÀÀ sitÀ, olisivat ehkÀ hÀn ja hÀnen lapsensa olleet kauempana toisistansa, kuin he olivat.
HÀn lÀhti ulos ja meni ylÀhuoneesen, joka oli juhlallisesti valaistu ja koristettu joulua varten. Tuoli oli asetettu aivan lapsen viereen, ja hyvin havaitsi, ettÀ joku oli nykyisin kÀynyt siellÀ. Bob raukka istui alas siihen, ja kun hÀn oli ajatellut vÀhÀn ja tyyntynyt, suuteli hÀn pikku kasvoja. HÀn tyytyi siihen, mitÀ oli tapahtunut, ja meni alas taas aivan onnellisena.
He kokoontuivat valkean ympĂ€rille ja puhuivat; tytöt ja Ă€iti yhĂ€ työskennellen. Bob jutteli heille Scrooge'n sisarenpojan erinomaisesta ystĂ€vĂ€llisyydestĂ€ ja kuinka tĂ€mĂ€, jota hĂ€n oli tuskin kertaakaan nĂ€hnyt, kohtasi hĂ€net kadulla tĂ€nĂ€ pĂ€ivĂ€nĂ€ ja, huomaten, ettĂ€ hĂ€n nĂ€ytti vĂ€hĂ€n â "juuri vĂ€hĂ€n alakuloiselta, sinĂ€ ymmĂ€rrĂ€t", sanoi Bob, kysyi, mitĂ€ oli tapahtunut, koska hĂ€n nĂ€ytti niin murheelliselta. "Jolloin", lausui Bob, "sillĂ€ hĂ€n on mitĂ€ puheliaimpia gentlemaneja ikinĂ€ olette kuulleet, minĂ€ kerroin sen hĂ€nelle." "Minua surettaa sydĂ€mestĂ€ni, ettĂ€ hĂ€n kuoli, Mr. Cratchit", sanoi hĂ€n, "ja minua surettaa sydĂ€mestĂ€ni teidĂ€n hyvĂ€n vaimonne puolesta." "Sivumennen, mistĂ€ hĂ€n sen tiesi, sitĂ€ minĂ€ en ymmĂ€rrĂ€."
"Tiesi mitÀ, rakkaani?"
"No, ettÀ sinÀ olet hyvÀ vaimo", vastasi Bob.
"Kaikki sen tietÀvÀt!" arveli Peter.
"Oikein, poikani!" huudahti Bob. "MinÀ toivon, ettÀ tietÀvÀt." "Minua surettaa sydÀmestÀni", sanoi Scrooge'n sisarenpoika, "teidÀn hyvÀn vaimonne puolesta. Jos minÀ voin tehdÀ jotakin hyvÀÀ teille", lausui hÀn, antaen minulle korttinsa, "on tuossa se paikka, jossa asun. TehkÀÀt hyvin ja tulkaat minun luokseni." "TÀmÀ ei miellyttÀnyt", jatkoi Bob, "niin paljon sen tÀhden, mitÀ hÀn ehkÀ voi tehdÀ meille, kuin juuri hÀnen lempeÀn kÀytöksensÀ tÀhden. NÀytti todella siltÀ, kuin hÀn olisi tuntenut Pikku Tim'imme ja surrut meidÀn kanssamme."
"HÀn on varmaan hyvÀ ihminen!" lausui Mrs. Cratchit.
"SinĂ€ olisit varmempi siitĂ€, rakkaani", vastasi Bob, "jos olisit nĂ€hnyt ja puhutellut hĂ€ntĂ€. Se ei kummastuttaisi minua yhtÀÀn â huomaa, mitĂ€ minĂ€ sanon! â vaikka hĂ€n hankkisi Peter'ille paremman paikan."
"Kuuletko, Peter", sanoi Mrs. Cratchit.
"Ja silloin", huusi yksi tytöistÀ, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja aloittaa omaa kauppaa."
"ĂlĂ€ sinĂ€ tyhjiĂ€ puhu!" vastasi Peter nauraen.
"Saattaapa sekin joskus tapahtua", lausui Bob "vaikka kyllĂ€ siihen vielĂ€ ehditÀÀn, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvĂ€nsĂ€ me eroamme toisistamme, me emme suinkaan, kukaan meistĂ€, unhota pikku Tim'iĂ€ â vai kuinka? â HĂ€ntĂ€, joka ensiksi meni pois meidĂ€n joukostamme?"
"Ei milloinkaan, isÀ!" huusivat kaikki.
"Ja minÀ tiedÀn", lausui Bob, "minÀ tiedÀn, rakkaani, ettÀ kun muistamme, kuinka kÀrsivÀllinen ja kuinka lempeÀ hÀn oli, vaikka hÀn oli vaan pikkuinen, pikkuinen lapsi, me emme ÀkkiÀ riitele keskenÀmme ja unhota Pikku Tim raukkaa sitÀ tehdessÀmme!"
"Ei, ei milloinkaan!" huusivat he kaikki taas.
"MinÀ olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytlÀntÀ Bob, "minÀ olen hyvin onnellinen!"
Mrs. Cratchit suuteli hÀntÀ, hÀnen tyttÀrensÀ suutelivat hÀntÀ, molemmat nuoret Cratchit'it suutelivat hÀntÀ, ja Peter ja hÀn pudistivat kÀttÀ. Pikku Tim'in henki! sinun lapsellinen olemuksesi oli Jumalalta!
"Henki", lausui Scrooge, "joka asia sanoo minulle, ettÀ eromme hetki on tulossa. MinÀ tiedÀn sen, mutta en tiedÀ kuinka. Kerro minulle, kuka se mies oli, jonka nÀimme makaavan kuolleena?"
Tulevien joulujen henki johdatti hĂ€ntĂ€, niinkuin ennen â vaikka eri aikana, luuli hĂ€n: nĂ€issĂ€ viimeisissĂ€ nĂ€yissĂ€ ei nĂ€yttĂ€nyt olevan mitÀÀn muuta jĂ€rjestystĂ€, kuin ettĂ€ ne kuuluivat tulevaisuuteen â johdatti hĂ€ntĂ€ asiamiesten kokouspaikkoihin, mutta ei nĂ€yttĂ€nyt hĂ€ntĂ€ itseĂ€. Henki ei pysĂ€htynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpĂ€in, niinkuin Ă€sken lausutussa tarkoituksessa, siksi kuin Scrooge kĂ€ski hĂ€nen viipyĂ€ hetken.
"TÀmÀ kartano", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidÀmme, on se, jossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. MinÀ nÀen huoneen. Salli minun katsoa, mikÀ olen vasta oleva!"
Henki seisattui; kÀsi osoitti toista suuntaa.
"Huone on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinÀ viittaat toisaalle?"
Tyly sormi ei liikkunut yhtÀÀn.
Scrooge riensi konttorinsa akkunan luo ja katsoi sisÀÀn. SiinÀ oli nytkin konttori, mutta ei hÀnen. Huonekalut eivÀt olleet samat eikÀ mies tuolilla ollut hÀn itse. Henki osoitti yhÀ toisaalle.
Scrooge lÀhestyi sitÀ kerran vielÀ ja, kummastellen, miksi ja mihin hÀn oli muuttanut, seurasi sitÀ, siksi kuin he saapuivat rautaiselle portille. HÀn pysÀhtyi katsomaan ympÀrilleen, ennenkuin he astuivat siitÀ sisÀÀn.
Kirkkotarha. TĂ€ssĂ€ siis se viheliĂ€inen mies, jonka nimen hĂ€n nyt saisi tietÀÀ, makasi mullassa. HĂ€nelle sovelias paikka. Rakennukset ympĂ€röivĂ€t sitĂ€ kaikkialta, ruohot ja ruhkaheinĂ€t â nĂ€mĂ€t kuolleitten eikĂ€ elĂ€vien kasvien kukoistus â peittivĂ€t sen. Se oli lĂ€kĂ€htymĂ€llĂ€nsĂ€ liiallisesta hautaamisesta. Se oli lihava tyydytetystĂ€ ruokahalusta. Sovelias paikka!
Henki seisoi hautojen vÀlissÀ ja osoitti alaspÀin yhtÀ hautaa kohden. Scrooge lÀhestyi tÀtÀ vavisten. Henki oli aivan niinkuin se oli ollut, mutta Scrooge luuli nÀkevÀnsÀ uuden merkityksen sen juhlallisessa muodossa.
"Ennenkuin minÀ likenen sitÀ kiveÀ, jota sinÀ osoitat", lausui Scrooge, "vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nÀmÀt niitten varjoja, jotka varmaan tulevat, vai ovatko ne vaan semmoisten varjoja, jotka kenties tulevat?"
Henki osoitti aina vaan alaspÀin sitÀ hautaa kohden, jonka vieressÀ se seisoi.
"Ihmisten elÀmÀnjuoksua seuraa mÀÀrÀtty loppu, johon se, jos siinÀ pysytÀÀn, epÀilemÀttÀ saattaa", lausui Scrooge. "Mutta jos luopuu tÀstÀ elÀmÀn juoksusta, muuttuu loppu. Sano, ettÀ niin on niittenkin asiain laita, joita sinÀ nÀytÀt minulle!"
Henki oli liikkumatonna kuin ennen.
Scrooge hiipi sen luo. HÀntÀ vÀrisytti astuessaan. Sormen johdolla luki hÀn huonosti hoidetun haudan kivellÀ oman nimensÀ: Ebenezer Scrooge.
"Olenko minÀ se mies, joka makasi vuoteessa?" huusi hÀn polvillansa.
Sormi kÀÀntyi haudasta hÀntÀ pÀin, ja sitten takaisin jÀlleen.
"Ei, henki! Oi ei, ei!"
Sormi oli yhÀ sinnepÀin.
"Henki!" huusi hÀn, tarttuen lujasti kiinni sen vaippaan, "kuule minua! MinÀ en ole sama mies, kuin minÀ olin. MinÀ en tahdo olla se mies, jona varmaan olisin ollut ilman tÀtÀ yhtymistÀ. Miksi nÀytÀt minulle tÀtÀ, jollei minulla ole yhtÀÀn toivoa!"
TÀmÀ oli ensimÀinen kerta, jolloin kÀsi nÀytti vapisevan.
"HyvÀ henki", jatkoi hÀn, langeten maahan sen eteen: "SinÀ pidÀt minun puoltani ja sÀÀlit minua. Vakuuta minulle, ettÀ minÀ saan vielÀ muuttaa nÀitÀ varjoja, joita sinÀ olet nÀyttÀnyt minulle, ja aloittaa uutta elÀmÀÀ!"
HyvÀ kÀsi vÀrisi.
"MinÀ aion kunnioittaa joulua sydÀmessÀni ja koettaa viettÀÀ sitÀ koko vuoden. MinÀ aion elÀÀ entisyydessÀ, nykyisyydessÀ ja tulevaisuudessa. Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. MinÀ en luovuta pois niitÀ opetuksia, joita he opettivat minulle. Voi, sano minulle, ettÀ saan pyyhkiÀ pois kirjoituksen tÀstÀ kivestÀ!"
Tuskissansa hÀn tarttui hengen kÀteen. KÀsi koetti pÀÀstÀ irti, mutta vÀkevÀnÀ pyynnössÀnsÀ piti Scrooge siitÀ kiinni. Henki, joka oli vielÀ vÀkevÀmpi, sysÀsi hÀnet luotansa.
Nostaen ylös kÀsiÀnsÀ viimeiseksi rukoukseksi, ettÀ hÀnen kohtalonsa perÀytettÀisiin, nÀki hÀn muutoksen tapahtuvan hengen pÀÀhineessÀ ja puvussa. Se hoikkeni, kutistui ja muuttui sÀngyntolpaksi.
PK PźRMSÍE 24026/24026-8-3.txt.htmlLoppu.
Niin! ja se oli hÀnen oma sÀngyntolppansa, hÀnen oma sÀnkynsÀ, hÀnen oma huoneensa. Paras ja onnellisin asia kaikista oli se, ettÀ aika hÀnen edessÀÀn oli hÀnen omansa, ettÀ hÀn voi tehdÀ parannusta!
"MinÀ aion elÀÀ entisyydessÀ, nykyisyydessÀ ja tulevaisuudessa!" kertoi Scrooge, kun hÀn kömpi ulos vuoteesta. "Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulun-aika olkoot kiitetyt tÀstÀ! MinÀ sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!"
HÀnen hyvÀt aikomuksensa hÀmmensivÀt ja innostuttivat hÀntÀ niin, ettÀ hÀnen sortunut ÀÀnensÀ tuskin totteli hÀnen tahtoansa. HÀn oli nyyhkyttÀnyt kovasti taistelossansa hengen kanssa, ja hÀnen kasvonsa olivat kosteat kyynelistÀ.
"NiitĂ€ ei ole revitty alas", huudahti Scrooge, likistĂ€en yhtĂ€ uudintansa, "niitĂ€ ei ole revitty alas renkaineen pĂ€ivineen. Ne ovat tÀÀllĂ€ â minĂ€ olen tÀÀllĂ€ â tulevien varjot saa ehkĂ€ hajotetuksi. Ne saa. MinĂ€ tiedĂ€n, ettĂ€ saa!"
HÀnen kÀtensÀ askaroitsivat koko ajan hÀnen vaatteissaan. HÀn kÀÀnsi niitÀ vÀÀrin puolin, puki niitÀ nurin pÀÀllensÀ, repi niitÀ rikki, pani niitÀ hulluun paikkaan ja saatti niitÀ osallisiksi jos johonkin puolettomuuteen.
"MinÀ en tiedÀ, mitÀ tehdÀ!" lausui Scrooge, nauraen ja itkien samalla kertaa, ja sukillansa tehden tÀydellisen Laocoon'in itsestÀnsÀ. "MinÀ olen köykÀinen, kuin höyhen, minÀ olen onnellinen, kuin enkeli, minÀ olen iloinen kuin koulupoika. MinÀ olen huima, kuin pÀihtynyt mies. Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko mailmalle. Halloo! Hei! Halloo!"
HÀn oli harpannut arkihuoneesen ja seisoi nyt siellÀ aivan hengÀstyneenÀ.
"Tuossa on kastinpannu, jossa kauraliemi oli!" huudahti Scrooge, hypÀhtÀen pois taas ja juosten lieden ympÀri. "Tuossa on ovi, jonka kautta Jakob Marley'n haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten joulujen henki istui! Tuossa on akkuna, josta nÀin kuljeksivat haamut! Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah, hah!"
Se oli todella loistava nauru, mitÀ mainioin nauru mieheltÀ, joka oli niin monta vuotta ollut vieraantuneena siitÀ. Monen, monen oivallisen naurun isÀ!
"MinÀ en tiedÀ, monesko pÀivÀ kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "MinÀ en tiedÀ, kuinka kauan minÀ olen ollut henkien parissa. MinÀ en tiedÀ mitÀÀn. MinÀ olen kokonaan niinkuin sylilapsi. VÀhÀt siitÀ. MinÀ en huoli mistÀÀn. MinÀ tahtoisin mielellÀni olla sylilapsi. Halloo! Hoi! Haloo!"
HÀn keskeytyi ihastuksissansa, kun kirkonkellot kajahtivat mitÀ iloisimmalla tavalla hÀn milloinkaan oli kuullut. HelinÀ ja kumina! Voi mainiota, mainiota!
Juosten akkunan luo, avasi hÀn sen ja pisti ulos pÀÀnsÀ. Ei mitÀÀn sumua, ei mitÀÀn usvaa; selkeÀ, kirkas, armas, vireÀ, kylmÀ ilma; kylmÀ, joka puhalsi tanssimusiikia verelle; kultainen pÀivÀnpaiste; sininen taivas; suloinen, vilpas sÀÀ; iloiset kellot. Voi mainiota, mainiota!
"MikÀ pÀivÀ nyt on?" kysyi Scrooge, huutaen pyhÀvaatteisin puettua poikaa, joka oli lÀhtenyt ulos kaupunkia katsomaan.
"Kuinka?" vastasi poika aivan kummastuneena.
"MikÀ pÀivÀ nyt on, hyvÀ ystÀvÀni?" sanoi Scrooge.
"Nytkö?" vastasi poika. "No, joulupÀivÀ."
"Se on joulupÀivÀ!" lausui Scrooge itseksensÀ. "MinÀ en ole kadottanut sitÀ. Henget ovat tehneet nÀmÀt kaikki yhtenÀ yönÀ. He voivat tehdÀ kaikki, mitÀ tahtovat. Tietysti he voivat. Tietysti he voivat. Halloo, hyvÀ ystÀvÀni!"
"Halloo!" vastasi poika.
"TiedÀtkö sinÀ tuosta linnunkauppiaasta, joka asuu toisella kadulla tÀstÀ, juuri kulmassa?" kysyi Scrooge.
"Luulen tietÀvÀni", vastasi poika.
"Viisas poika!" arveli Scrooge. "Merkillinen poika. TiedĂ€tkö sinĂ€, ovatko jo myyneet sen kilpakalkkunan, joka riippui siellĂ€? â Ei tuo vĂ€hĂ€inen, vaan iso?"
"Kuinka, sekö, joka on yhtÀ iso, kuin minÀ?" vastasi poika.
"Oikein hupainen poika!" sanoi Scrooge. "Hauska puhutella hÀntÀ. Niin, poikaseni!"
"Se riippuu siellÀ vielÀ", vastasi poika.
"Riippuuko se?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."
"TyhjiÀ!" huudahti poika.
"Ei, ei", lausui Scrooge, "minÀ puhun totta. Mene ostamaan se ja kÀske heidÀn tuoda se tÀnne, ettÀ saan mÀÀrÀtÀ heille, mihin se viedÀÀn. Tule takaisin miehen kanssa, ja minÀ annan sinulle shilling'in. Jos palaat hÀnen kanssaan ennen viiden minutin kuluttua, annan minÀ sinulle puolen kruunua!"
Poika lensi tiehensÀ kuin nuoli. SillÀ olisi saanut olla luja kÀsi liipaisimella, joka olisi lÀhettÀnyt nuolen menemÀÀn puoleksikaan niin nopeasti.
"MinÀ toimitan sen Bob Cratchit'ille!" lausui Scrooge itseksensÀ, hipoen kÀsiÀnsÀ ja naurusta pakahtumallaan. "HÀn ei saa tietÀÀ, kuka sen lÀhettÀÀ. Se on kahta vertaa isompi, kuin Pikku Tim. Joe Miller ei koskaan laskenut semmoista leikkiÀ, kuin sen tulo Bob'ille on oleva!"
Se kÀsiala, jolla hÀn kirjoitti adressin, ei suinkaan ollut tasaista, mutta hÀn kirjoitti kuitenkin tavalla taikka toisella ja meni alikertaan avaamaan katu-ovea valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun hÀn seisoi siellÀ, vartoen hÀntÀ, sattuivat hÀnen silmÀnsÀ ovenkolkuttimeen.
"MinĂ€ aion rakastaa sitĂ€, niin kauan kuin elĂ€n!" huusi Scrooge, taputtaen sitĂ€ kĂ€dellĂ€nsĂ€. "MinĂ€ tuskin koskaan ennen katselin sitĂ€. MikĂ€ rehellinen muoto sillĂ€ on! Se on kummallinen kolkutin! â TĂ€ssĂ€ on nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"
SiinÀ vasta kalkkunaa oli! Se ei ollut koskaan voinut seisoa jaloillansa, tÀmÀ lintu. Se olisi heti taittanut poikki ne, niinkuin lakkapuikon.
"No, teidÀn on mahdoton kantaa se Camden Town'iin", lausui Scrooge.
"TeidÀn tÀytyy ottaa vaunut."
Se naurun hekotus, jolla hÀn tÀmÀn sanoi, se hekotus, jolla hÀn maksoi kalkkunan, se hekotus, jolla hÀn maksoi vaunut, se hekotus, jolla hÀn palkitsi pojan, kaikki nÀmÀt olivat tuskin verrattavat siihen hekotukseen, jolla hÀn istui hengÀstyneenÀ alas tuolillensa jÀlleen, ja hekotti, siksi kuin hÀnen tuli kyynelet silmiin.
Parran ajaminen ei ollut mikÀÀn helppo työ, sillÀ hÀnen kÀtensÀ vÀrisi; ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitÀ tehdessÀsi. Mutta vaikka hÀn olisi leikannut pois nenÀnsÀ huipun, olisi hÀn pistÀnyt palasen kiinnelaastaria pÀÀlle ja ollut aivan tyytyvÀisenÀ.
HÀn puki itsensÀ "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein kaduille. Ihmiset virtailivat tÀhÀn aikaan kaikille suunnille, niinkuin hÀn oli nÀhnyt heidÀn virtailevan, kun hÀn kulki nykyisten joulujen hengen kanssa; ja astuen, kÀdet selÀn takana, katseli Scrooge kaikkia hupaisella hymyllÀ. HÀn nÀytti, sanalla sanoen, niin tavattoman hauskalta, ettÀ pari kolme hyvÀnluontoista gentlemania toivotti hÀnelle "hyvÀÀ huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jÀlestÀpÀin, ettÀ kaikista suloisista ÀÀnistÀ, mitÀ hÀn milloinkaan oli kuullut, nÀmÀt soivat suloisimmalta hÀnen korvissaan.
HÀn ei ollut pÀÀssyt kauas, kun hÀn nÀki sen komean gentlemanin lÀhestyvÀn, joka oli tullut hÀnen konttoriinsa pÀivÀÀ ennen ja sanonut: "Scrooge ja Marley, luullakseni?" Scrooge tunsi pistoksen sydÀmessÀÀn, kun hÀn ajatteli, kuinka tÀmÀ vanha gentlemani katselisi hÀntÀ, kun he yhtyivÀt; mutta hÀn tiesi, mikÀ tie oli suoraan hÀnen edessÀÀn, ja hÀn alkoi astua sitÀ.
"Rakas Sir", lausui Scrooge, jouduttaen askeliansa ja tarttuen vanhan gentlemanin molempiin kÀsiin. "Kuinka voitte? MinÀ toivon, ettÀ asianne menestyi hyvin eilen. Se oli hyvin kauniisti tehty teiltÀ. Iloista joulua!"
"Mr. Scrooge?"
"Niin", vastasi Scrooge. "Se on minun nimeni, mutta minĂ€ pelkÀÀn, ettei se ole mieluisa teille. Sallikaat minun pyytÀÀ anteeksi teiltĂ€. Ja tahdotteko olla hyvĂ€" â tĂ€ssĂ€ Scrooge kuiskasi jotakin hĂ€nen korvaansa.
"Ijankaikkinen Jumala!" huusi gentlemani, ikÀÀnkuin tukehtumallaan.
"Rakas Mr. Scrooge, puhutteko tÀyttÀ totta?"
"Jos suvaitsette", lausui Scrooge. "Ei ÀyriÀkÀÀn vÀhemmin. Siihen on luettu monta jÀÀnnösmaksoa, minÀ vakuutan sen. Tahdotteko osoittaa minulle sitÀ suosiota?"
"Rakas sir", vastasi toinen, pudistaen kĂ€ttĂ€ hĂ€nen kanssaan. "MinĂ€ en tiedĂ€, mitĂ€ vastata semmoiseen anteliai â"
"ĂlkÀÀt sanoko mitÀÀn", vastasi Scrooge. "Tulkaat tervehtimÀÀn minua. Ettekö tahdo tulla minua katsomaan?"
"Tahdon!" huudahti vanha gentlemani. Ja sen nÀki, ettÀ hÀn aikoi tehdÀ niin.
"MinÀ kiitÀn teitÀ", lausui Scrooge. "MinÀ olen suuresti kiitollinen teille. MinÀ kiitÀn teitÀ viisikymmentÀ kertaa. Jumala siunatkoon teitÀ!"
HĂ€n meni kirkkoon, kĂ€veli pitkin katuja, katseli ihmisiĂ€, jotka hÀÀrivĂ€t edestakaisin, taputti lapsia pÀÀn pÀÀlle, teki kysymyksiĂ€ kerjĂ€lĂ€isille, kurkisteli alas rakennusten kyökkeihin ja ylös akkunoihin, ja huomasi, ettĂ€ kaikki tuotti hĂ€nelle huvia. HĂ€n ei ollut koskaan uneksinutkaan, ettĂ€ mikÀÀn kĂ€vely â ettĂ€ mikÀÀn asia â voisi tehdĂ€ hĂ€ntĂ€ niin onnelliseksi. PuolipĂ€ivĂ€n jĂ€lkeen kÀÀnsi hĂ€n askeleensa sisarenpoikansa asuntoa pĂ€in.
HÀn kulki oven ohitse kymmenkunnan kertoja, ennenkuin hÀn rohkeni mennÀ ylös ja koputtaa. Mutta hÀn jÀnnitti voimiansa, ja se oli tehty.
"Onko isÀntÀ kotona?" kysyi Scrooge tytöltÀ. SievÀ tyttö! Kovin sievÀ.
"KyllÀ, sir."
"MissÀ hÀn on, tyttöseni?" lausui Scrooge.
"HÀn on ruokasalissa, sir, emÀnnÀn kanssa. MinÀ saatan teitÀ toiseen kerrokseen, jos sallitte."
"Kiitoksia. HÀn tuntee minut", vastasi Scrooge, kÀsi jo ruokasalin avaimella. "MinÀ menen tÀnne, kultani."
HÀn vÀÀnsi hiljalleen auki lukon ja pisti pÀÀnsÀ ovesta sisÀÀn. He katselivat paraikaa pöytÀÀ (joka oli katettu suurella komeudella; sillÀ tÀmmöiset nuoret emÀnnÀt ovat aina turhan tarkat semmoisissa asioissa ja tahtovat mielellÀÀn, ettÀ kaikki on hyvÀssÀ jÀrjestyksessÀ).
"Fred!" lausui Scrooge.
Herranen aika, kuinka hÀnen sisarenpoikansa vaimo sÀpsÀhti! Scrooge oli silloin unhottanut, kuinka tÀmÀ oli istunut nurkassa, astuinlauta edessÀ; muutoin hÀn ei olisi tehnyt sitÀ millÀÀn lailla.
"Ihme kumma!" huusi Fred, "kuka se on?"
"MinÀ se olen. Sinun enosi Scrooge. MinÀ tulen syömÀÀn pÀivÀllistÀ.
Lasketko minua sisÀÀn, Fred?"
Laskea hÀntÀ sisÀÀn! Oli onni, ettei Scrooge'n sisarenpoika pudistanut irti hÀnen kÀttÀnsÀ. HÀn oli niinkuin kotona, ennenkuin viisi minutia oli kulunut. Suurinta sydÀmellisyyttÀ. HÀnen sisarenpoikansa vaimo nÀytti sydÀmelliseltÀ. Niin nÀytti Topper, kuin hÀn tuli. Niin nÀytti tukeva sisar, kun hÀn tuli. Niin nÀyttivÀt kaikki, kun he tulivat. Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys, kum-mal-li-nen onnellisuus!
Mutta hÀn oli varhain konttorissansa seuraavana aamuna. Oi, hÀn oli varhain siellÀ. Jos hÀn vaan voisi olla ensiksi siellÀ ja nÀhdÀ Bob Cratchit'in tulevan liian myöhÀÀn! TÀmÀ oli se asia, jota hÀn ennen kaikkia halasi.
Ja Bob tulikin liian myöhÀÀn; niin, hÀn tuli! Kello löi yhdeksÀn. Ei mitÀÀn Bob'ia. NeljÀnneksen yli. Ei mitÀÀn Bob'ia. Bob myöhÀstyi tÀyteen kahdeksantoista minutia ja puolen. Scrooge istui ovi selki selÀllÀÀn, ettÀ hÀn saisi nÀhdÀ hÀnen tulevan vesisÀiliöön.
Bob oli ottanut hatun pÀÀstÀÀn, ennenkuin hÀn avasi oven, ja huivin kaulastaan samaten. HÀn oli tuolillansa silmÀnrÀpÀyksessÀ, juoksuttaen kynÀÀnsÀ, niinkuin hÀn olisi koettanut saavuttaa yhdeksÀnlyöntiÀ.
"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella ÀÀnellÀnsÀ sen mukaan, kuin hÀn osasi matkia sitÀ. "MitÀ sillÀ tarkoitatte, kun tulette tÀhÀn pÀivÀn-aikaan?"
"MinÀ olen kovasti pahoillani", lausui Bob. "MinÀ olen myöhÀstynyt."
"Vai niin?" kertoi Scrooge. "Niin kai. Niin minÀkin luulen. TehkÀÀt hyvin ja tullaat tÀnne."
"Se tapahtuu vaan kerran vuoteensa, sir", lausui Bob puollustuksekseen, kun hÀn ilmestyi vesi-sÀiliöstÀ. "Se ei saa tapahtua enÀÀn. MinÀ olin eilen hiukan iloinen."
"No, minÀ aion kertoa teille jotakin, ystÀvÀni", sanoi Scrooge. "MinÀ en aio kÀrsiÀ tÀtÀ menoa enÀÀ. Ja sentÀhden", hÀn jatkoi, hypÀten tuoliltansa ja tokaisten Bob'ia liiviin, ettÀ tÀmÀ horjahti takaisin vesi-sÀiliöön, "ja sentÀhden minÀ aion koroittaa teidÀn palkkaanne!"
Bob vapisi ja astui vÀhÀn likemmÀksi linjaalia. HÀn arveli hetken aikaa, joko hÀn löisi Scrooge'n kumoon sillÀ, pitÀisi kiinni hÀnestÀ ja huutaisi ihmisiÀ pihalta tuomaan apua ja pakkotröijyÀ.
"Iloista joulua, Bob!" lausui Scrooge semmoisella vakavuudella, josta ei voinut erehtyÀ, kun hÀn taputti Bob'ia selkÀÀn. "Iloisempaa joulua, Bob, hyvÀ kumppanini, kuin minÀ olen antanut teille moneen vuoteen! MinÀ aion koroittaa teidÀn palkkaanne ja koettaa auttaa teidÀn rasitettua perhettÀnne, ja meidÀn tÀytyy keskustella teidÀn asioistanne juuri tÀnÀ iltana höyryÀvÀn joulu-bishoffimaljan ÀÀressÀ, Bob! LisÀtkÀÀt puita pesÀÀn ja ostakaat toinen hiilikoppa, ennenkuin panette pilkun toisen i:n pÀÀlle, Bob Cratchit!"
Scrooge oli parempi, kuin hÀnen sanansa. HÀn teki nÀmÀt kaikki ja ÀÀrettömÀn paljon lisÀksi; ja Pikku Tim'ille, joka ei kuollut, oli hÀn toinen isÀ. Scrooge'sta tuli niin hyvÀ ystÀvÀ, niin hyvÀ isÀntÀ ja niin hyvÀ mies, kuin hyvÀ vanha City koskaan tunsi, taikka mikÀÀn muu hyvÀ vanha kaupunki, pÀÀkaupunki tai pikku kaupunki, hyvÀssÀ vanhassa mailmassa. Muutamat ihmiset nauroivat hÀnen muutostansa, mutta hÀn antoi heidÀn nauraa ja huoli vÀhÀn heistÀ; sillÀ hÀn oli kyllÀksi viisas tietÀmÀÀn, ettei mitÀÀn hyvÀÀ koskaan tapahtunut tÀmÀn maan pÀÀllÀ, jota eivÀt muutamat ihmiset ensi aluksi tÀyttÀ kurkkua nauraneet; ja tuntien, ettÀ senkaltaiset olivat sokeat jollakin lailla, katsoi hÀn sitÀ aivan yhtÀ hyvÀksi, ettÀ he vÀÀnsivÀt kasvonsa nauruun, kuin sairastaisivat tautiansa rumemmalla tavalla. HÀnen oma sydÀmensÀ nauroi; ja siinÀ oli yltÀkyllin hÀnelle.
HÀn ei pitÀnyt sen koommin yhteyttÀ henkien kanssa, vaan noudatti elÀmÀssÀÀn alati tÀydellisen kohtuuden periaatetta; ja sitÀ hÀnestÀ aina sanottiin, ettÀ hÀn, jos kukaan kuolevainen, tiesi, kuinka viettÀÀ joulua hyvin. Kun vaan tÀtÀ todenteolla kÀvisi meistÀ, meistÀ kaikista, sanominen! Ja siis, niinkuin Pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon meitÀ jokaista!
End of the Project Gutenberg EBook of Joulun-aatto, by Charles Dickens
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULUN-AATTO ***
***** This file should be named 24026-8.txt or 24026-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/2/4/0/2/24026/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous oneâthe old editions will be renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given awayâyou may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license).
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that
- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works.
- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
- You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org
For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org
While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
     http://www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
PK PźRMeăc$ $ 24026/cover.pngPNG IHDR X Ă'ß bKGD ÿ ÿ ÿ œ§ IDATxíĘ{pćĘÀńDÁq*eŽ2&"FĆÚAȘè@e„rcŐZ_GŃé őcVa@ê J^RËE ELFÉûÇÊv9'çĘłÏłûüvżż8'çČ·óĘgślB+”ș\%qO űE° A° A° A° A° A° A° A° A° A° ŃȘčč9îi _a````````````````Ł4î (Ruu”śæòćËă , ^RGXÈĆÏ~ }â 1 1 1 1ôtßžqă9s-[VWW§ê۱cïȚœŻžânĘșiŻŒńÆO<ńÄ-[șví:zôèłÏ>»Ù¶mÛòćË?üđĂ”kŚnߟęÛoż-++«ššèŐ«ŚàÁO:é$ÏÒ.a+ąűę|”ôÔSO=öŰcûśïÏžżuëÖŁF9r€ÿŚÌÿvĆ=1èkțć/6m{OIIÉ}șśŠŠŠûî»ïÀßćÀS§N]ŒxqÏ
*a+ -X«WŻ.žù>țűă}ôźw4mêÔ©MMMwÖŐŐ-YČDû{=üđĂÙïeèY>%o
"ŽkêÔ©~.zèĄ\?jŐȘźŃòč.§|ïœśx”ă?ț[nyćW-[öúëŻO0ĄuëÖîO?ÿüóU«VézáW( `mȚŒ9ă3hĐ Ś_ę7ȚűĆ/~áœŐȘU7onńElRê;îXŒxńé§îœsĘșuA_gđàÁłfÍ